»jokos alkaa tulla pitkät ajatukset, eikös olisi ollut parempi katsoa kuin katua. Se on hiljasta hiiren haukotella kun on kissa puolen syönyt.»
»En ole katuakseni tehnyt. Hätä ei ole tämän näkönen», sanoin ja rupesin laulamaan, että
»Mitäs minä huolin, kun olen poika nuori ja maata olen kulkevainen. Isästä ja äitistä erotettu enkä ole surevainen.»
Päästiin erään järven yli, tie nousi maalle ja tuulta vasten pitävää metsätaivalta. Kyytimies antoi hevosensa kävellä ja alkoi puhella:
»Kyllä se on tuo rovasti tarkka mies noissa toimissaan, kun niin joka paikan tarkkaan kyseli. Jos vaan olisi sattunut arempi mies puhemieheksi, niin likeltä olisi kaapinut, ettei olisi hätyyttänyt. Vaan kuulitko miten minä tanakasti vastasin puolestasi, että siinä ei ollut vesiä kun minä aina sanoin. Ja olisi ne sinulle sielläkin pirtissä räkyyttäneet enemmän, vaan eivät ilenneet, kun minä olin puolestasi. Etkös nähnyt miten ne hammasta hijoivat, vaan kun näkivät, että minä olen sinun puolestasi, niin löivät näppiä lakkarissaan. Minä sitä olen semmoinen mies, että ketä minä kerran rupean puoltamaan, niin minä en sitte heitä kuin susi poikiaan, vaan minä puollan loppuun asti, vaikka nahka päästä lähteköön.»
»Kyllä minä näin, että eipä voinut rovastikaan, ei pukin päitä, vaikka koetti urkkia kaikkia tietoja. Te vaan nauramattomasta päästä vastailitte. Ja hetipä katkesi Räätäkylän viisaus sielläkin pirtissä, kun vaan te suunne aukasitte. Kyllä minä laitan ryypyt teille siitä vielä, kun siksikään rikastunen.»
Puhemies huultaan näpistellen sanoi:
»Kyllähän niillä sovitaan, en minä ole sitä tehnyt ryyppyjä saadakseni.»
Tultiin morsiamen kotipellon veräjälle. Kyytimiehemme nykäsi ohjaksia, silloin reki oikein kohoksi leimahti, ja tuokion perästä kuhahettiin oikein herrashuilua kartanolle, jossa appi-ukkoni peppuroi tulisissa tauloissa siitä, kun häneltä tyttö viedään väkisellä. Meillä ei ollut tuumaa tulevata. Menimme sitä soitua toiseen taloon. Siellä iltamassa pistettiin tanssiksi. Sattuipa paikalle vielä sen paikkakunnan paras viulunsoittaja, joka alkoi puistaa sitä iloleiliään semmoisella tenhovoimalla että rupesi nuorta väkeä kohoksi kiskomaan. Hankittiin kahvia, teetä, vehnästä ja vieläpä vanhojen miesten kaulan kasteeksi muutamia kannuja viinaakin. Silloin kohta oli koko seura iloissaan, miehet oli mielellä hyvällä, naurusuulla sulo neidot. Nuoret lauloivat piirilaulujaan ja mitä mieli halusi, vanhat lauloivat Väinämöisen virsiä, mitä mikin olisi luullut olevan sopivata sen illan iloksi, päivän kuulun kunniaksi. Kaikki ottivat osaa kemuihin, ei ollut nurkkavierasta, kaikki elivät kuin kutsutut. Ei kellään näyttänyt olevan huolta huomisesta. Niinpä minäkin arvelin, että antaa hurista, antaa päivän mennä, toisen tulla. Paremmalla sijalla oli silloin miehen mieli.
Aamusella alkoivat vieraat lähteä, lähtiessään pistelivät lantteja morsiamen kouraan — morsianavun nimellä, vaikka mielessä lie ollut nimenä köyhänapu. Mutta summa oli se, että keräysi lopuksi niitä rahoja 40 markkaa. Suuri apu oli meille. Nyt sain maksaa velkani, jonka otin oppirahaksi. Sitte ostettiin lakki ja kengät. Kolme markkaa otin matkarahaksi, viimeiset jäi morsiamelle kotitarpeiksi, varalta, jos ei isä ottaisi kotiin.