Silloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi puhemiehelle hiljaa:
»Juoppohan tuo sanotaan olevan.»
»Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala», sanoi puhemies kovaan ja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:
»Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin venäläinen vierasmies.»
Ja muutama joukosta huusi:
»On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen kengissä.»
Tulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun aivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.
Minä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi kuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli pakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä käärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini kaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan oikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa hurakassa.
»Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki», sanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli mieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa, vielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Lainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani, lahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa velkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos mieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli voima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti ukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.
Morsiameni alkoi ilosesti, että