Jopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja alkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia oli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että tokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun sepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni, haukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin kartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan näkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni tallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni pirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät rävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää. Istuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa ja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun vilkasten.
Viimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa, tulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja katsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi sitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.
»En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu, tietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun varsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne enää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy tulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.»
»Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä tuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi kerran täällä retkeilemässä.»
»No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä? Tottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä hakemaan ole lähdetty.»
»Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä seppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä kuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en tiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.»
»Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan», tuumasi isäntä. »On täällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se on tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa töitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän opettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa tuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat oppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti ammutaan.»
Minä vaan pönäkästi vastasin:
»Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean.
Itse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.»
»No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että pääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä melaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa niin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu työhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että parempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ tekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.»