Emäntä sanoi, että
»syö vaan, Pekka, sinäkin siitä, omaan mahaasihan sinä syöt, jos syöt vieraankin kanssa.»
Minä en saattanut syödä muuta kuin kipeimmän nälän silmään. Koetin niellä niitä muikkuja ja vähän karkeata leipääkin. Piimä oli niin hapanta vinkerätä, että veden kiskoi silmästä. Isäntä vaan särpi, että orret tärisi ja puheli välissä. Kyseli minun vanhempiani miten ovat rikkaat ja miten minä olen tullut sepäksi oppimaan, Minä selvitin asiat niin paljo kuin oli tarpeellista. Sen kotoa lähtemisen kun kuuli, niin sanoi pilkallaan:
»Te näytte olevan nälän opettama seppä.»
Sanoin totisesti, että
»Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä se opettaa Lappalaisenkin ampumaan.»
Isäntä naurahti ja sanoi:
»Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan että joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä leikillekin olla sijaa maailmassa.»
»Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!» kiittelin syötyäni.
»Jumalalle kiitos», vastasi emäntä. »Eipä lystännyt meidän talviset eväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä häkeltyy.»