»Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona viikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti. Jos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen leivän tänä kevännä tässä kylässä.»
»Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?» kysyin.
»No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille kutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt pääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa hiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä. Ei sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen teki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että ajakseen orja aitaa panee», tuumia lerkutteli emäntä.
»Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta», sanoi isäntä.
»Ei neuvo syrjään sysää», sanoin minä ja lisäsin:
»Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole laiskuudesta ristiä.»
Isäntä käski minun istua syömään ja sanoi, että
»Ei tässä ole hyvin erilaiset nämät syömisetkään, vaan sitähän se lintu linnulle, jota linnulla itsellään.»
Minä istuin pöytään ja sanoin:
»Kyllä se välttää vieraalle ajakseen, joka talon väelle aina. Ja kyllä se nälkä ruuan suolaa. — No eikös isäntä ole vieraan arvonen? Ettekö tule syömään yhtä aikaa?»