Siitä levisi tieto heti kohta ympäri kylää ja tarttui kuin tauti jokaiseen, että kaikkien olisi pitänyt saada työhönsä.
Siihen alkoivat kantaa töitään, että sain siinä samassa pajassa tehdä työtä lopuksi pari kuukautta. Eduksi oli yhdessä kohti lakkaamatta työtä tehdä. Kehityin työssäni niin paljon, etten itsekään uskonut edeltä. Samassa asemassa, samoilla työaseilla tehdessä taipui ruumiini, ja koko työn luonto painui luontooni, että alkoi mennä kuin luomisen työ, ja enemmän ja enemmän aloin voittaa ihmisten suosiota.
Vaan siitä alkoi kiivetä luontoni ylpeyden kukkuloille: aloin vaan tehdä työtä varakkaille ja semmoisille arvokkaammille isännille. Köyhemmät, vaikka heiltä olisin saanut palkkani yhtä hyvästi, katsoin ylön, pilkkasin vielä joskus, kun sattui hyvä tila.
Sattui kerran tulemaan laukkuryssä. Se mielistyi minun tekemiini kaluihin ja alkoi houkutella mukaansa lähtemään sinne hänen kotikyläänsä. Siellä sanoi hän olevan sepän työtä jos kuin paljon ja selvitteli, että paja on kylässä eikä ole seppää yhtään, vaikka työtä olisi kolmellekin.
»Kun ei ole seppää», sanoi, »niin kuletetaan 8 peninkulman päässä seppälässä ja maksetaan aina markka kirveen terästyksestä. Niin että jos sinä sinne lähdet, niin heti pääset rikkaaksi.»
Pian oli huima houkuteltu. Silloin ei kysytty kylästä kyytiä. Lähdin hiihtää leuhottamaan kuin tietä juoksevan koiran jälkeen, kokoilemaan kukkarooni niitä suuria päiväpalkkoja. Sen venäläisen kanssa hiihtää suollettiin lähes parikymmentä peninkulmaa. Sivuutettiin Venäjän kyliä toista toisensa perästä. Kiire oli kuin tulen sammutukseen. Jopa eräänä iltana päästiin perille. Venäläinen vei minut kotiinsa, melkein kurjan näköseen asuntoon. Kamalat tunteet alkoivat mustuttaa toivoni taivasta.
Emäntä rupesi laittamaan iltasta, vaan ei tahtonut löytää mieron tolsoja, sillä eihän »Ruotsin mies» saanut samoista astioista kuin he ei vettäkään juoda, sitä vähemmän syödä. Jopa viimein oli jonkunmoisia ropposia löytänyt, jotka paremmin olivat koiran kuin ihmisten ruoka-astiain näkösiä. Outo haju löyhähteli, että nokan veti kippuraan ja sydäntä mieli katkomaan. Vaan ei auttanut, syödä täytyi, nälkä oli, joka teki niin ankaran päätöksen.
Sinä päivänä oli hiihdetty kahdeksatta peninkulmaa, mutta kumminkaan ei nukuttanut. Lattialla keturoin, ja ajatukset kiertelivät aika vauhtia ympäri aivokopasta. Taisin joutua joutavan jälille, aina käyvän askelille.
Aamulla lähdin kylää katselemaan ja kuulustelemaan, saattaako tässä ruveta viipymään vai pitääkö ottaa samanlainen laukka takaisinpäin. Kylä olikin kaupunki, rakennettu melkein nurkka nurkkaan kiinni kymmeniä taloja, joista useammat olivat pyöreistä kuorineen olevista hirsistä koiran kaulalle salvetut kuin paha kalasauna. Ja siitä syntyi koko kylälle niin kurjan näkönen ulkomuoto, että luulin olevani vilun, nälän ja kaiken kurjuuden valtakunnassa. Kävelin kuitenkin talosta taloon kyselemässä sepän työtä. Sitä sanottiinkin olevan joka talossa, ja jokainen kehotti ryhtymään työhön ja olivat ystävällisiä. Ja eipä aikaakaan, kun rupesi pauke kuulumaan kylän pajasta.
Mutta kun kaluja vein omistajilleen, tarjosivat hinnasta Venäjän rahaa otettavaksi ja niin suuresta rahasta, etten saanut siitä osaani, täytyi jättää velaksi. Niin tein työtä muutaman kuukauden, ja silloin arvelin, että lienee paras kuin keräilen palkan käsiini, jatkan sitte työtäni, jos maksavat rehellisesti. Vaan eipä sitä moni muistanut koko asiaa, ja kun rupesin muistia kaivelemaan, niin koppoivat keppinsä kuin kylän koiralle. Huomasin, että se oli kylän yhteinen tuuma, että pidettiin suuret rahat aina ristinä ja myöhemmin ei oltu tietävinäänkään. Lähdin pois takani katsomatta kiirehtimään Suomen puolelle, kesää vasten. Ensimmäiseen taloon päästyäni Suomen puolelle, kuulin kerrottavan, että siellä on ollut keväillä hyvä seppä, vaan on mennyt Venäjälle. Tiesin minusta puhuttavan, ja se tuntui herttaselta kuin kesäiltana soitto etäältä. Ja heti kun kuulivat että olen sama mies, niin pyysivät työhönsä, johon ei tarvinnut kärttää, sillä olin rahasta melkein puhdas. Nyt pääsin taas kuin uutiseen käsiksi. Unhotin kaikki ne mustat huolet. Minä työtä sain ja tehdä ryskin, ja palkka hyvin maksettiin. Ajattelin aina vaan, että mitä olisin jo kerännyt rahoja, jos täällä olisin pysynyt enkä lähtenyt merta etemmä kalaan.