XXX.
Aloin hommautua kotipuoleen.
Kesä oli tulossa, kosket kohisi, purot porisi, norot turisi, metsät möhisi lumesta sulavan veden kuohusta. Kirjavana oli maalla riittyviä lumen kietaleita. Lahonneet oli niskat Simon sillasta, jonka se valmisti pahan Martin maalle päästä. Mustan harmaana räijötti se vaan kuikan pellolla, jota tuloa vaan ylemmäksi nosti.
Minä lopetin työni ja aloin hommautua kotipuoleen. Kyselin tarkasti taipaleen ensimmäiseen taloon ja tiedustelin talonkin kaikin puolin. Kolme peninkulmaa sanottiin olevan matkaa, tietöntä saloa, sillä järveä ei enään päässyt suksin eikä soutimin. Vaan minä en tuosta huoleksi pannut, olin mielestäni tottunut metsän kävijä, ja miessä huoletonna painuin vuoteelle, työntyäkseni aamulla varhain taipaleelle. Kaikenmoiset näyt kuitenkin häiritsivät untani, hyvin kamalat. Herättyäni tulin levottomaksi enkä saanut enempi unta silmiini. Koetin uskotella, ettei ne voi mitään ennustaa. Unet on öitä myöten, näkijät unen jälessä, arvelin, ja joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää. Vaan sillä en päässyt erilleni, tuntoni oli levoton, viehkuroin vaan vuoteellani ja odottelin eikö alkaisi väki nousta ylös. Kun nousisivat ja keittäisivät ne lähtökahvit, niin työntyisin menon mukaan suulla suuruksettomalla, sillä kerityssä ei ole kerkiämistä. Eivätpä hiljankaan nousseet. Aurinko jo ruskotti noustakseen, ja kaunis näytti olevan aamu. Lähdin pihalle kävelemään. Aurinko juuri nousi taivaan rannalta ja kultasi talvivaipan jäännöksistä kirjavia vuoren rinteitä, ihaniksi siveli kankaan hongiston tuhuralatvat, ja kukkivan näytti nuo tummaliepeiset, ikivanhat kuuset. Lintuset laulullaan tervehtivät aamuaurinkoa. Mieleni paloi salolle.
Lähdin huoneesen, herätin emännän ylös. Tämä nousi, suki vaatteita päälleen, kopperehti pannunsa käsille, laittoi tulen takkaan.
Kun sain kahvin poskeeni, silloin pillit pussiin. Emäntä ja isäntä tahtoivat väkivetoaan, että syödä pitää toki lähtiessään. Vaan minä kopoin laukkuni, sanoin, että
»miestä päiväksi, koiraa viikoksi.» Isäntä pani kengät jalkaansa, lähti saattamaan aidan taka. Siellä hän tarkkaan neuvoi sen matkan, neuvoi neuvomastakin päästyään.
»Viimeisellä peninkulmalla matka menee kahden suuren järven väliin, josta ei pääse mihinkään väärään, täytyy mennä kuin ahvenen katiskaan.»
Pistin kättä isännälle, ja tämä toivotti onnea matkalle. Lähdin tuulen vauhdilla astua suoltamaan ja arvelin, että kohta katkiaa yksi peninkulma.
Kaunis oli päivä. Lämpimästi hiotti hartioitani, kun hyppelin kiveltä kivelle, telalta telalle. Mutta eineen seutuvista alkoi taivas kihnautua ja heti meni pilven limaskaan yltä yleensä, että aurinko paistaa öllötti vaan kuin turvakon suusta. Muutaman tiiman kuluttua oli taivas harmaassa peitossa, niin sakeassa, että päivä pimeni. Tiesin puolelta päivin tulevan sateen. Siispä pelossani lisäsin vauhtia. Tasakäpälässä silkoilin yli juurikkain, liekojen, kantojen ja kivien. Syksyisen peuran lailla tolvasin kummut ja kukkulat, korvet ja rämeet, mitä vaan eteen sattui.