Luulin olevani voittopuolella matkasta, kun alkoi maa laskeutua alaisemmaksi ja lumisemmaksi. Tulipa oikein äärettömän näkönen korpi vastaan, jossa oli lunta ja vettä päälle polven. Minä vaan huolimatta siitä astua porskuttelin, vaikka kengät oli täynnä hyyhmää. Tuli joki eteen, josta kumminkin pääsin yli erästä tuulen kaatamaa puuta myöten. Korpi synkkeni, ilma pimeni yhä vaan. Alkoipa hiljalleen vettä tihkutella, tyynestään satoi. En huomannut tuulen värettä yhdessäkään oksassa. Korpi ei loppunut, vesi ja hyyhmä ei vähennyt, mutta minä vaan painoin menemään yhtä kiivaasti ajatellen, että tuleehan pää vetävälle.
Aloin jo mielessäni ikävöidä niitä järviä, joitten väliin pitäisi matkani mennä. Ei näkynyt järveä, ei näkynyt maata, yhtä ijankaikkista korpea oli vaan. Lunta alkoi sataa lohnia harvasteesen kuin akan paloja. Ja sakeni sade ja korpi kävi yhä synkemmäksi. Hyyhmää tuli paksummalta, että alkoi käydä eteenpäinpääsy mahdottomaksi. Pyrin vaan, minkä henki antoi. Jalkani olivat turtana, vaan hyppelin sentään yli kaatuneitten puitten, yli hakojen ja mättäitten.
Lunta räntää alkoi sataa minkä taivaasta mahtui. Jokaisella vesalla ja kuusen lehvällä oli räntää hyyhmää niin paljon kuin pysyi. Niitä en joutanut varomaan, en kiertelemään, mennä rosotin vaan. Valui pitkin ruumista rantavesi, että olin aivan märkänä kuin uitettu. Lumiset oksat yhä ropsivat uutta lunta ja hyyhmää vasten silmiä ja korvia, että alituistaan vaan valui hyinen vesi pitkin selkää.
Kengät olivat vettä täynnä, jalat turtana, väsymys alkoi nälän kumppalina tahtoa palvelukseensa. Kumpasellekin täytyi ruveta tenimään, kun ei ollut ruokaa eikä ollut tilaisuutta levähtää.
Eteeni tuli korven sisästä semmoisia louhikkotöyräitä, aivan veitsiviilorinteitä, että neljän kontan, kynsin hampain piti kavuta päälle ja ihan pitkällään laskeutua alas. Niitä semmoisia tuli useampia, että ei kuin nousi ja laskeusi. Sitä tekostaan teki kymmeniä kertoja, vaan ei auttanut. Korvesta korpeen piti vain työntyä. Kamala aavistus alkoi käydä tunnossani, kun ei alkanut tulla edes niitä järviä, joita sanottiin loppumatkalla olevan.
Taas tuli eteeni muutama louhikkoselänne. Nousin sen päälle, että eikö jotakin näkyisi. Vaan mitäpä näkyi, kun lunta satoi ja oli pimeä kuin olisi kumolleen mailma kaadettu. Ei auttanut mikään neuvo. Piti vieläkin lähteä rämpimään eteenpäin.
Tuli eteeni aavakonlainen louhikkosekamaa, jossa huomasin ihmisenjälet poikkiteloin edessäni. Ensi katseella heti näin, että on omat jälkeni. Pahasti jysähti sydämmeni, kuumaksi karahti koko ruumiini. Siihen ällistyin seisomaan, katselin niitä jälkiäni, en tahtonut uskoa, että olivat omat jälkeni. Lähdin niitä noudattelemaan, ne painuivat korpeen ja menivät sen joen rantaan, josta lumisateen alussa menin kaatunutta puuta myöten yli. Silloin tiesin että olen hukassa.
Läksin takaisin jälkiäni. Sieltä tiesin löytyvän semmoisen maan, jossa voi määrätä ilmansuunnan. Muutaman puolen virstan päässä tuli kangas, jossa oli muurahaispesiä ja semmoisia puita, joissa on ilmansuunnan merkkiä. Vaan kaikki pohjosen merkit näyttivät olevan eteläänpäin ja etelän merkit pohjoseenpäin. En kumminkaan uskonut tuntoni väitteitä. Läksin harpastamaan sinnepäin, missä niitten talojen piti olla, jonne matkani tarkotus oli. Tiesin ett'en paremmin osaisi jälkiänikään siihen taloon, josta lähdin, ja jos olisin osannutkin, niin tunsin voimani olevan niin lopussa, etten sinne voisi päästäkään.
Sanomaton tuska oli sielussani, sillä toivoni taloon pääsemisestä petti kerta kerralta enemmän ja enemmän. Voimani tunsin vähenevän. Hyinen vesi vain valui pitkin selkääni, saappaat turski hyyhmää täynnä. Koko ruumis oli turtana, etten tiennyt omaksi ihokseni. Omantuntoni soimaavat aallot hyöryivät ja pauhasivat täydessä vauhdissa ylitseni. Metsään kuolema oli minusta nyt varma. Kumminkaan en voinut ruveta kuolemaan, ennenkuin voimat kaikki loppuisivat. Vetäysin vain eteenpäin minkä jaksoin, siksi kunnes täytyi uinistua kuin sutkalta ammuttu metsänotus. Yö alkoi tulla jo synkimmälleen. Lunta ja vettä satoi minkä taivaasta mahtui. Tunnossani soi sana: tämä on viimeinen yö. Jokainen kuusi kun alkoi näkyä, niin mietin, että jokohan tuon juureen täytyy jäädä. Sitä tekosta hilausin paikasta toiseen.
Jo alkoi kuulua metsästä kosken pauhina, hiljainen kuin tuulen vieno humina. Läksin sinne kosken rannalle. Tuntui minussa jotakin semmoista, että parempi tuo on kosken rannalla kuolla, ja se tunto kasvoi oikein tyyneksi ajatukseksi, ja näin mietin sitä kohden ajatellessani: koski on ollut lempipaikkani ilmosen ikäni. Koski on laulanut mulle ensimmäiset kehtolauluni. Koski veisatkoon virren haudallani.