Alkoi jo vilkkua metsän läpi valkeita aaltoja, ja kohta oli edessäni noin parin kymmenen sylen levyinen väylä.
»No tähän se on nyt minun nyykistyminen, ei auta mikään.»
Katselin ympärilleni, en pelastuksen toivossa, vaan aivan kylmäkiskosesti.
Alempaa metsän takaa huomasin järven kuumottavan. Minä painuin sen rantaan, toivossa että siellä lie taloja. Se olikin lampi, noin virstan pitunen ja puolen levynen. Lumisade oli hälventynyt vähän, ja kajasti hiukan pohjonen taivas. Lammin toiselta puolen otti silmääni talon näköstä. Tarkastelin sitä yhä. Talohan siellä näkyi kuin näkyikin. Vaan mitäpäs siitä. Tiesin, että jää ei kanna, kun semmoinen koski tunkee vetensä, niin sen virta on kuluttanut ja ehkä aivan sulaksi tuolta keskeä. Kaksi oli kovaa kysymystä nyt, heittäytyäkö tähän rannalle, vai tullako haudatuksi tuohon lampiin, jos koettaisi mennä yli; kiertää en olisi jaksanut kuitenkaan.
Kiskoin eräästä kaatuneesta hongasta vahvan oksan kepiksi, sillä aloin koetella jäätä. Se vielä kantoi. Silloin ilosta lensin kuumaksi. Vieläkö on mahdollista pelastua tästä vaarasta. Minä jokaista askelta koetin kangellani. Jäällä oli päälle polven jään sohjua, jota koski oli työntänyt. Käsieni avulla koetin jalkojani siirrellä hyyhmässä eteenpäin. Sydämmeni sykki vielä pelastuksesta, rinnassani loiski vielä toivon lämpimät laineet, ja siispä en kokonaan uupunut. Pääsinpä likemmäksi rantaa ja näin, että talo, johon riennän, on autio. Siinä ei ollut kuin maahan rytistymäisillään olevia lahonneita huoneröksiä, joissa ei ollut kattoa lastuakaan. Ovet ja ikkunat auki. Nyt tiesin, että lammissa on hautani. Menin kumminkin niin pitkältä kuin pääsin. Ja kun loppui jää, oli vielä matkaa rantaan joku 15 syltä, joka oli melkein kantenaan sulavia jään laidasta murtuneita lohkareita. Pohjoisrannalla näet aukean maan kohdassa päivärinnassa oli rantaporetta kerinnyt tulla enempi kuin siellä päivän suojassa korkean metsän alla, josta läksin jäälle. Siinä jään laidalla rupesin mahalleni, koettelin kepilläni, eikö jalka ottaisi pohjaa, vaan ei kuulunut. Vaikka olin jo ennen ollut varma kuolemastani, en kuitenkaan sen makua ollut tuntenut. Olihan ollut pakenemisen sijaa kuin jäniksellä metsäkoiran edessä, vaan nyt minulla ei ollut askeltakaan, mihin lähteä. Siinä vilusta ja kuoleman tuskasta värisin yksissä jalkaini sijassa. Hampaani lotisi, polveni lokatti. Siinä en voinut olla enkä odottaa viimeistä hengenvetoani. Luulin, että pikemmin loppuu tuskani, kun paiskaun tuonne jäitten sekaan. Heitin laukun ja takin päältäni, että koetan uida maalle, jos jaksan, jos ei, niin ei.
»Elä hyvä mies hyppää siihen, muuten sinne jäät, kun on jään sohjua niin paljon. Odota vähän, niin tuon veneen, jolla pääset maalle.»
Minä tyrmistyin tuosta äänestä. En kaualle aikaa osannut päättää, oliko se aave vai ihminen, joka puhui. Ja kun vihdoin näin ihmisen, niin en tahtonut uskoa sittenkään. Vaan kun vihdoin uskoin, niin rupesi sydämmeni läkättämään, että olisi luullut sen rinnasta ulos hyppäävän. Sitä ei tiedä, joka ei hädässä ole ollut eikä kuolemaa silmiin katsonut, että miten rakas on henki ihmiselle.
Minä katselin miestä rannalla kuin pelastuksen enkeliä. Hänellä oli niemen toisella puolen vene. Vaan hän meni saunaan ensin, pani kengät jalkaansa, takin päälleen, piipun palamaan. Sitten lähti kävellä jampimaan veneensä luokse. Savuja pullautteli vain sinne räntäsateesta sumuseen ilmaan. Otti veneensä, sauvoskeli verkalleen rantaa myöten ja veteli piippuaan. Kohdalleni kun pääsi, niin pyöräytti veneenperän minun luokseni, käski tulla veneesen. Vaan minä siksi kuuluvasti, että hän kuuli, jaksoin sanoa, että en voi liikuttaa jalkojani. Hän kun näki minun olevan niin surkeassa tilassa, tulla kahmerehti veneensä perään, otti minut kuin pienen lapsen veneesen ja saattoi maalle, talutti sitten kuumaan saunaan. Siellä hän sanoi, että
»olisin minä vähän kiireemmästikin joutunut, jos olisin luullut, että teillä niin kylmä on, kun uimaan olitte aikeissa.» Tuntui siltä kuin olisi tahtonut anteeksi pyytää viivykkiään.
Mies kiskoi kengät jalastani ja riisui kaikki vaatteet, rupesi lykkäämään ruumistani ja sitä tehdessään surkutteli kohtaloani.