* * * * *
Näin kului aika syksyyn. Oli jo lokakuun päivät käsissä, oli ne päivät kulumassa, jolloin Mikko viime kirjeessään oli luullut joutuvansa kotiin. Mutta sinä iltana, jolloin Auno hartaimmin odotti Mikkoa tulevaksi, syntyi illan kuhjassa myrsky, jota Auno luuli ukkosmyrskyksi, kun kaukaa läntisen taivaan rannalta näkyi salaman leimauksia, jotka aina silmänräpäyksen ajaksi valaisivat huoneenkin. Salaman leimaukset kuitenkin vähitellen himmenivät ja kohta loppuivat kokonaan, mutta sensijaan yltyi myrsky hirvittäväksi. Se jyrisi kuin ukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi ruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain vavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus, missä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa asuntonsa murskautuvaan pärtöläjään. Yö oli jo pimeimmillään, kun kuului entistä kovempi myrskyn puuska. Koko rakennus jyrähti kuin olisi suunnattoman kiviraunion kaatanut seinää vasten. Hirvittävä porskahdus kuului ulkoa ja samassa hulmahti yön valo huoneeseen selvempänä kuin äsken. Auno säikähti niin, että melkein parkaisten siunasi ja Mattia rintojaan vasten puristaen sanoi: — Pirttimme murtuu, mutta me emme pääse pakoon.
Hetken kuluttua Auno selvisi pökerryksistään ja huomasi, että kuusen tohinaa ei enää kuulu. Hän hiipi Matin kanssa akkunan luo, kurkisteli puoleen ja toiseen, löi käsiään yhteen ja huudahti: — Herra Jumala! Kuusta ei näy missään. Ilmaanko on lentänyt vai maan alle vajonnut?
Kun kuusi oli poissa, kuului myrskyn ääni toisenlaiselta. Myrsky ei enää jyrissyt ja tohissut kuusessa ja nurkissa, nyt tuntui maa jyrisevän ja nurkat vinkuivat toisella tavalla.
Kamalalta tuntui olo akkunan lähellä, ja siksi Auno ja Matti palasivat entiseen paikkaansa istumaan rahille, jossa Matti ihmetellen sanoi: — Mutta miten se niin raskas kuusi olisi ilmaan lentänyt, ja mitenkä maahan olisi niin iso kuoppa syntynyt, johon se olisi sopinut?
— Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, sanoi Auno huokaisten. — Jumala on tyhjästä luonut koko maan ja kaikki, mitä sen sisällä ja päällä on. Hän on luonut kuun, auringon ja tähdet taivaalle, hänelle on vähäpätöinen asia lyödä yksi kuusi tuhaksi, jonka myrsky lennättää ja piristelee maille ja merille aina maailman ääriin asti.
— Milloinka se Jumala teki tämän maailman? kysyi Matti sormeaan suussaan pyöritellen.
— Aikojen alussa. Siitä on jo lähes kuusituhatta vuotta. Siitä on jo pitkä aika. Kauan on kerjennyt kasvaa tuokin kuusi, jota nyt ei enää ole. Kaikki katoo ja mullaksi muuttuu. Kukas osasi uskoa, että tuommoinen jättiläinen murtuu?
Huomenna oli aivan tyyni, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut. Lokakuun aurinko paistoi vaisusti poutaiselta puolenpäivän taivaalta, kun Mikko hitain askelin tuli kuusen kannon kohdalle, missä seisahtui katselemaan myrskyn tuhoja. Hänestä tuntui kaamealta. Auno ja Matti juoksivat vastaan ja Auno huusi iloisesti:
— Vielähän näemme isän aivan terveenä ja lihavampana entistään, vaikka minä viikolla näin unissani sinut niin surkean näköisenä ja laihtuneena kuin luuranko.