Mikko mietti hieman, mutta viimein sanoi: — On sata kahdeksankymmentä markkaa vähän liian paljon, mutta ikävähän tuo on nuorta ihmistä nähdä repaleissa. Minä annan sen rahan.
Mikko nouti kamaristaan rahat ja ojensi Reetan käteen. Reetan kasvoihin ilmestyi silloin kummallinen punastus. Hän pani rahat taskuunsa ja sanoi hieman arasti: — Mitäs se isäntä arvelee niistä ylitunneista? Mitä te niistä aikoisitte maksaa?
— Mistä ylitunneista? kysyi Mikko ja kasvoissa näkyi outo punastus.
— Niistä ylitunneista. Ettekö tiedä, että nyt on kahdeksantuntinen työpäivä laillinen, ja tässä talossa tehdään työtä aamuneljästä iltayhdeksään, joskus kymmeneenkin, mikä aika yhteensä on seitsemäntoista tai kahdeksantoista tuntia. Jos siitä otetaan kahdeksan työtuntia ja kaksi ruokatuntia, niin jää ylitunneiksi seitsemän, jopa kahdeksankin tuntia päivässä.
Mikko punalti tuimasti päätään ja sanoi jäykästi: — Me olemme sopineet vuosipalkasta, eikä silloin ollut sanaakaan puhetta ylitunneista. Niistä minä en maksa mitään, sen saat uskoa yhdellä sanalla, äläkä toki rapeakaan joutavoimaan.
Reeta pyörähti, lähti ulos ja sanoi mennessään nyrpeästi: — Kun ette maksa, niin minkäpä minä sille taitanen.
Reeta meni suoraa päätä laittamaan saunaa kylvettäväksi ja tulikin kohta sanomaan, että sauna on kylvettävä. Saunassa oli Reeta nyrpeämpi ja vähäpuheisempi kuin tavallisesti. Mitään niskoittelua ei Mikko kuitenkaan huomannut hänen käytöksessään. Tuon nyrpeämielisyyden hän kyllä arvasi, mutta uskoi sen jo ainakin yön kuluessa haihtuvan, kun tiesi Reetan muuten hyvin mielellään olevan heillä.
Illallispöydässäkin Reeta oli vähäpuheisempi kuin ennen. Auno luuli sen johtuvan siitä, että hän oli Reetan käskenyt yksinään laittamaan saunaan vesiä, sillaikaa kun hän itse hoitaa karjaa. Syömästä päästyä Reeta korjasi ruoat, pesi ruoka-astiat ja laittoi ne järjestykseensä yhtä kapperasti kuin ennenkin. Kaikki näkyi olevan hyvin, kaikki kasvitkin kartanon vaiheilla ja vainioilla pystypäisinä nauttivat tyynen kesä-illan kultaisesta rauhasta. Laskevan auringon säteet loivat huoneisiinkin puhtaan juhlamielen.
Kuurtajanjoessa oli Mikolla kalastuspatoja, joista rysillä ja merroilla pyydettiin siikoja, säyneitä, haukia, harreja ja ahvenia. Huomenaamuna Mikko lähti näitä pyydyksiään kokemaan niin aikaisin, että Aunokin jäi vielä yövuoteelleen, ja oli jo kalakontteineen paluussa, kun aurinko vasta puitten latvain yli oli joutunut paistamaan vainioille. Sen valossa väikkyi kauniina vaaleankeltaiseksi maalattu kartanokin, jonka viisi valkeapuitteista suurta akkunaa liekehti auringon säteissä. Tätä katsomaan istahti nyt Mikko vainion aidan veräjälle tyytyväisenä, kun hänellä nyt oli tällainen rauhallinen ja turvallinen koti. Mieli liikuttui sitä katsellessa… Mutta Mikon astuessa pirttiin jylähti rinnassa kolkosti, sillä hän näki Aunon itkevän. Mikko säikähti, heitti kalakonttinsa lattialle, meni Aunon luo ja sanoi levottomana, mutta hellästi: — Mitä on tapahtunut, sano?
Auno pyyhkäisi esiliinallaan kasvojaan ja sanoi: