— On se semmoinen henkivartia, ettei paremmasta apua. Jos minä nämä päivällisruokien tähteet jätän tähän latoon, niin se vartioi vaikka viikon aivan syömättä, ennenkuin heittää, eikä ole vieraan hyvä tulla ottamaan.
— Sitävarten se Halli tänne teidän edellänne latoon tultuaan joka loukon nuuskien ottikin selvän, onko täällä liikalaisia, virkkoi Janne.
— Sitävarten juuri se on tarkastanut, sanoi Auno koristaan purkaessaan ruokia.
Nähdessään Aunon nostavan säynäjävatia korista Janne huudahti: — Ja taas se tuo emäntä tuo minun eteeni noita säynäjiä, moisia himoruokia, joita ei malta olla syömättä. Eilen illallakin olin janoon kuolla, kun niin veriseen nälkääni ahmusin aivan järjetönnä.
— Kun tuossa lorisee puro, ei hyvin kaukana, niin ei tule hätää, sanoi
Auno nauraen.
Kohta olivat kaikki kolme säynäjän kimpussa. Haarikasta ryypättiin piimää aina väliin. — Suola se on, joka miehen sitoo, virkkoi Mikko.
— Se on totta se, että suola se miehen sitoo, myönsi Janne. Suolan turvin siellä tuolla tukkijoella pitää henkeä pitää. Silakka olkoon vaikka kuinka viheliäisen ja jo eläimen läpi kulkeneen näköinen, niin sitä pitää vaan niellä.
— Siellä kai rahaa kertyy, kun ruuassa niin vähän kuluu? kysyi Auno.
— Mitä kenellekin tehnee, ei ne minulle näy kasaantuvan.
— Miten niin?