— Olemme sanoneet, ja olemme sanoneet totta, meillä on todistajat.
Nyt Mikko kaivoi taskustaan tohtorin todistuksen ja ojensi sen tuomarille. Miesten kasvot tulehtuivat, he rupesivat katselemaan toisiaan. Tuomarin tummat kasvot tulistuivat sitä mukaa kuin hän eteni lukemisessaan. Kun tuomari sai luetuksi, heitti hän vihaisesti paperin pöydälle ja leimasimellaan rusautti siihen oikeuden leiman. Silloin Taavetti sanoi kaikkien puolesta:
— Me tahdomme kuulla, mitä siihen paperiin on kirjoitettu. — Mutta tuomari tömisti kumpaisellakin jalallaan lattiaan, niin että koko käräjätalo tärisi ja vihasta sähisten käski ulos.
Miehet lähtivätkin kuin risan syöneet koirat häntä koipien välissä jälekkäin työntymään ulos. Heidän jälkeensä lähtivät Mikko ja Jerttakin, mutta tuomarin vihasta oli Mikkokin niin töperryksissä, ettei muistanut kysyä kulujaankaan. Hetken perästä esiinhuutaja aukaisi oven ja kysyi: »Tahdotteko kuluja?» Sen kuultuaan miehet yhteen ääneen kiljaisivat: »Tahdomme ja oikein porvoonmitalla», mutta esiinhuutaja ei vetänyt ovea kiinni ennenkuin Mikko oli sanonut: »Tahdomme!»
Käräjäväki, joka äsken oli pitänyt ilkeämielistä naurua vireillä, oli kuin kynsille lyöty. Peltolan Hetankin korvalliset näkyivät olevan kuumina ja silmät välähtelivät tulisina. Levotonna, mutta puhumatta hän kävellä töpsäili sinne tänne odotushuoneen lattialla.
Oikeushuoneen ovi aukeni, ja ovelta kuului esiinhuutajan sanat: »Asialliset sisään». Mutta samassa avauksessa meni asiallisten mukana asiattomia melkein huone täyteen kuulemaan päätöstä. Kun tuomari näki, että asialliset olivat sisällä, silmäsi hän Jerttaa ylhäältä alas ja alkoi jotenkin kovalla ja kylmänvoittoisella äänellä lukea pöytäkirjastaan oikeuden päätöstä, jossa sanottiin: »Koska kihlakunnan oikeus on tohtorin todistuksesta havainnut, että kantaja, neiti Jertta Turunen, on viaton, niin vastaajat kukin kohdastaan tuomitaan sadanviidenkymmenen markan sakkoon, joka varojen puutteessa on suoritettava kolmenkymmenen päivän vankeudella, ja varalliset Jertta Turuselle maksamaan sata markkaa oikeudenkäyntikuluja.»
Kun päätös oli luettu, ei koko käräjätalossa kuulunut yhtään sanaa. Oli kuin jokaisen suusta olisi kieli pudonnut. Mikko ja Jertta lähtivätkin sitä suoraa kävelemään kotiin.
Jertan koko olento pyrki tulvimaan iloa, kun hän kuuli oikeuden päätöksen, mutta hän puristi sen itseensä, kunnes tultiin käräjätalon sivuitse kulkevalle maantielle. Silloin Jertta Mikon rinnalla käyden tarttui Mikon käteen ja siitä pidellen huudahti:
— No, se meni niinkuin minun kädestäni! On tuo tuomari kuin Jumala eikä ihminen! Voi, voi, kuinka se meni hyvästi! Mitähän tuosta nyt Erkki arvelee? Nyt ne miehet saivat mitä olivat vailla, ja tukkeutuipa siellä Peltolan Hetan ja Kerilän Ingankin suut.
Tähän kaikkeen ei Mikko vastannut mitään, näytti vain olevan mietteissään, minkä vuoksi Jertta kysyi: