— Kyllä kelpaa, kun minä olen kotona lähtiessä, tai muutoin hiihtävät suksilla.
— Jos se tekee tappelun?
— Se ei kauan kestä.
— On parasta, että itse sille nimitätte hevosen ja sanotte, että se on hänen ajokkaansa tässä kotonakin, sanoi Hemmi ja nousi menemään pirtin puoleen.
Isäntä katsoi ikkunasta ulos ja kun näki, että tuisku pöllytti järvellä entiseen tapaan, niin sanoi:
— Tänä päivänä ei näy tulevan hevosten valjastusta, sanon huomisaamuna.
Hemmi lähti nyt ulos, mutta kamarin oven auettua kuului salista Olli-Pekan ja Ainon keskustelu ja Aino sanoi varsin kovasti, että se kuuluisi kamariinkin: »Ei se niin valmista vielä ole. Laki se on juttujen veräjä.»
— Hm. Vai vielä meitä käräjissäkin käytetään, sanoi isäntä hiljaa ja venytteli paikattua kinnastaan.
— Kaikkeen se hyvä pätee, sanoi emäntä huokaisten… Mutta uskon toki, että Olli-Pekka tyytyy siihen, mitä annetaan. Ja eikähän hänestä tuollaisen akan kanssa tule taloa, vaikka yksinään saisi tämän taloutemme, niinkuin se Aino ehkä uneksiikin, koska se meitä ajattelee eläkeläisikseen.
— Sanotaanhan sitä niinkin, että kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee putoavansa. Mutta toisekseen sanotaan, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahanpaikan kattila. On pelättävä, että tämä viimeinen vertaus Olli-Pekka rievun kohtalossa toteutuu. Näkyy akka jo saaneen ohjakset käsiinsä, se vie vaikka näkyvään hautaan… Omansa se on itsekustakin hyvä, sammakostakin nuijapäänsä. Olli-Pekka ei kyennyt tuota tuntemaan ajoissa. Veljetkin sen ovat suuria renttuja, pysyvät koossa niin kauan kuin isä jaksaa rempata. Siitä kun aika jättää, niin tukkijätkiä tulee, tuskin kelvollisia jätkiäkään.