— Kun ajatellaan tytöille kymmenentuhatta kullekin, niin tähteet jaetaan miehiä myöten. Minä jään äidin kanssa veljeksen osalle, kun tämä talo on paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi kumpikaan Leppimäki, sanoi ukko vakavasti.
— Ja sittenkö teidän kumpaisenkin kuoltua ei enää mitään?
— Siitä nyt ei puhuta ei halaistua sanaa, sanoi ukko lujasti ja päätäänkin pyöräytti sanojensa painoksi.
Uulon ajatukset harhailivat kummallisesti. Hän koetti mielessään tavoittaa mitä vielä kysyisi, mutta ei keksinyt mitään asiallista ja nousi lähtemään ulos. Mutta ovessa mennessään hän muisti jotakin ja kysyi: »Minä kai ison Leppimäen metsästä saan hakata halkoja omiksi tarpeikseni tulevan talven varaksi?»
— Hakkaa vain, kun ison Leppimäen valinnet itsellesi, sanoi ukko.
— Sen kai minä valitsen, sanoi Uulo ovea kiinni painaessaan.
— Sittenpähän pääsee Aino emännäksi ja saa hallita ja toimia mielensä mukaan, sanoi emäntä. —Ei ole meillä ollut tänä talvena sitä kohtaa, joka Ainon mielestä olisi ollut niinkuin olla pitää. Ei ole osattu syödä, ei käydä Ainon mieliksi. Voi Uulo parka… Onneton hän on tuon Ainon jäljissä. Tuolla Luojalta saadulla komeudellaan sai pojan vietelleeksi, mutta ei siihen ole meidän syytämme, kielsimme minkä jaksoimme, mutta ei ollut apua. Hänet näki jo hänen täällä ensi kerran käydessään mikä hän oli, mutta rakkaus on sokea. Ei näe se, joka naipi, eikä usko mitä sanotaan.
— Kyllä se Aino Olli-Pekalta silmät pesee, virkkoi Hemmi. Nyt pääsiäisen aikana kun lähtevät kirkolle, niin kuuluu pitävän Olli-Pekalla olla lyhyeksi keritty tukka, tärkätty kova kaulus kaulassa, hevosella suuri kielikulkunen länkien kokassa, aisakello aisassa ja karhun talja reessä. Kotoaan kuului saavan ne kompeet. Niin kuului Aino Hetville sanoneen. Luultavasti ei kelpaa meidän reetkään kuin korkeintaan Siuruaan asti, sieltä kotoa kai se otetaan rekikin.
— Uulo saa valita nyt jo hevosen ajokkaakseen, Ukonko vai Jymyn hän ottaa. Sillä menköön kirkolle, oritta ei anneta, sanoi isäntä.
— Tuskin kelpaa muut kuin ori tai Nella.