Kartanokin oli jo ihan mustanaan ihmisiä ja hevosia. Ylpeät hevoset hirnuivat kilpaa, niin että kevätaamun raikas ilma kuljetteli kaikua kauas metsäisten mäkien rinteille.
Kun rovasti oli kuppinsa tyhjentänyt, meni hän omaan kamariinsa, ja Mooseskin sanoi: »Emmeköhän lähde ajoissa kirkkoon, että pääsemme istumaan. Näyttää tulevan ihmisiä niin paljon, että tuskin mahtuvat seinäinkään sisään.»
— Lähdetäänpä vain, sanoi emäntä ja nousi lähteäkseen, mutta ruustinna otti kädestä kiinni ja sanoi:
— Eivät ne meidän penkkiämme täytä, lähdemme sitten kun rupeavat yhteen soittamaan.
— En minä toki kaikkien ihmisten nauruksi mene herrojen penkkiin, sanoi emäntä ja riisti kätensä irti.
— Mutta joka tapauksessa tulkaa kirkosta tultuanne tänne luoksemme päivälliselle.
— Kiitos, kiitos, virkkoi emäntä ja kiirehti turkkia päälleen panemaan eteiseen, missä Mooses jo oli suurta turkkiaan hartiavoimin kiskomassa ylleen.
Ruustinna tuli nyt emännälle auttamaan turkkia ja muistutti kaikin mokomin tulemaan päivälliselle.
Kirkkoon tultuaan Kentän vanhukset huomasivat, että Aino istui herrojen penkin takana olevassa penkissä, vaalea päähuivi korkean kamman päällä korkealla. Verkapäällisen turkin olkapäät olivat muodinmukaisesti pystyssä kuin linnun siiventyngät ja ruskeat hansikkaat käsissään hän selaili pientä taskussa kuljetettavaa virsikirjaa.
Olli-Pekka istui penkin korvassa, toisella puolen käytävää. Hyvin lyhyeksi leikattu tukka siirotti päässä ja valkea kovaksi tärkätty ja silitetty kaulus kiilsi kaulassa. Hänkin selaili aikansa kuluksi virsikirjaa ja väliin silmäsi Ainoa, jonka päähuivi näkyi korkeammalta kuin kenenkään muun siinä lähellä olevan naisen.