Isännän kasvot olivat nyt vihasta tulisina, mutta vakavasti hän kuitenkin sanoi: »Kyllä minä päästäkseni tästä rähinästä annan ne seitsemän lehmää ja kolme hiehoa, mutta muista sinä, Olli-Pekka, minun sanoneen, että sinä et ole kauan Leppimäessä talona, ennenkuin tulet meiltä apua tahtomaan. Mutta siltä varalta on kurikka orren päässä, pala patsahan nenässä, ei kuiva eikä märkäne. Se silloin putoaa niskaasi, kun tulet apua hakemaan; rähise nyt siihen katsoen.» Sen sanottuaan lähti ukko rantaan ja siihen loppui äläkkä. Koko talon väki mielihyvällä tyytyi ukon kovaan päätökseen. Mutta Olli-Pekka ei ollut kuulevinaan isänsä tuomiota, alkoi vain sitoa lehmien sarviin nuoria ja puhisi itsekseen: »Vai viisi lehmää, vähän sitä sentään muistetaan lupaustaan, vai viisi lehmää! Tässäpähän nähdään! Vai viisi lehmää meille annetaan!»
Hetvi ilvehti vastaan: »Mutta kurikkapa jää tänne orren päähän, ei kuiva eikä märkäne.»
Siitä eivät Aino ja Olli-Pekka olleet tietävinään, sitoivat vain lehmien sarviin nuoria ja heidän Leppimäestä tulleet apulaisensa vetivät niitä ulos sitä myöten kuin ne oli päästetty parsista irti. Ja kohta nähtiinkin seitsemän isoa lehmää ja kolme hiehoa lähtevän Leppimäelle päin yhdessä jonossa. Lehmät kuitenkin pitivät outona tätä lähtöä, kun toiset jäivät navettaan. Haikeasti ammuen ne syöksähtelivät tiepuoliin ja pystypäisinä katselivat jälkeensä näkyisikö toisia tulevaksi, ja kun ei näkynyt, niin rupesivat tenää tekemään. Mutta kun Leppimäkeläiset pitkät kaarakat käsissään juoksivat sitä hätyyttämään, joka teki vastakynttä, niin täytyi oieta tielle, ja niin koko matkue hiljalleen siirtyi eteenpäin ja lehmien entistä haikeampi ammunta rupesi kerta kerralta kuulumaan kauempaa.
Kun lehmät oli viety Leppimäelle, niin Olli-Pekka palasi Kenttään, valjasti Jymyn häkkireen eteen, ajoi Hetepellon ladon eteen, missä parhaat heinät olivat viimeisten tunnukkien varalle, ja loi niitä häkin täyteen. Nyt täytyi Erkin Ukolla ruveta vetämään heiniä kotilatoon, muuten ehkä Olli-Pekka olisi vetänyt ne kaikki. Niinpä Olli-Pekka seuraavana aamuna tulikin Hetepellon ladolta heinään, mutta lato oli tyhjä ja niin hänen täytyi niine hyvineen kääntyä Ritanotkon ladolle ottamaan huonompia heiniä.
Leppimäellä oli Olli-Pekka korjannut kaksi aittaa eloja varten. Ensimmäinen suurin työ oli ruveta vetämään eloja kotiin ja hyväntuulisena hääräili Ainokin, kun kuorma kuorman perästä tuotiin rukiita omaan kotiin. Kädet lanteilla ei Aino nyt kuitenkaan kävellyt. Helmat edestä päin polvien tasalle kohotettuina ja hihat yläpuolelle kyynärpäitä hän liikkui milloin juosten, milloin kävellen. Mutta seuraavan pyhän aikana kuultiin, että Ainolla oli kaksi palvelijaa, ja niin leningin helmat saivat olla suorina ja uusimuotiset hihat ulottua aina kalvosiin asti. Kädetkin tapansa mukaan asettuivat lanteille palvelijain töitä tarkastellessa. Olipa Olli-Pekallakin oikein täysirahkeinen renki, jonka kanssa toimitteli töitä, ja somalta tuntui, kun nyt sai olla töitten johtajana. Ennen Kentässä piti tehdä niinkuin isä käski, vaikka ei olisi mielen mukaankaan mennyt.
Yhdeksäs luku.
Rautatietä oli tehty nyt vuosi ja hiekkajunat kulkivat jo Saunajärven kohdalle ja kuljettivat Repokankaasta täytemaata Korentosuolle. Joka päivä näkyi suolta veturien mustan savun tupruaminen ja milloin tuuli sattui olemaan sieltäpäin, kuului veturien kimakka vihellys huoneisiinkin. Lepokiven kohdalle laitettiin pysäkkiä ja siinä olivat pysäkin huoneet jo valmiit rakennusinsinöörien asunnoksi. Ne kaksi nuorta insinööriä, jotka vuosi takaperin ensi kerran suuntalinjoja hakkauttaessaan tulivat märkinä ja viluisina pyytämään ruokaa Kentästä, olivat koko vuoden hyvin usein pyhän ajaksi tulleet kartanoon. Niinpä nytkin, vaikka heillä oli Lepokiven pysäkillä valmiit huoneet asunnoksi, he tulivat eräänä marraskuun räntäsateisena päivänä jo varhemmin kuin tavallisesti, tälläkin kertaa märkinä ja viluisina. Pirtissä ei ollut muita kuin emäntä Hetvin lasten kanssa. Insinöörit löivät pirttiin tultuaan märät kintaansa pankolle niin että läiskähti ja vanhempi heistä sanoi: »Voi, äiti kulta, kuinka meillä on vilu. Sydänkin värisee ja läpättää kuin haavanlehti.»
Emäntä nakkasi sukankudelman käsistään penkille ja sanoi:
— Onpa tässä Nokka-Kaisa lämmin. Tämä se kyllä sydänten haavat parantaa. Hän koppasi täyden kirkkaan kahvipannun uunin kieleltä, lähti viemään sitä kamariinsa ja sanoi: »Tulkaahan, insinöörit, minun perässäni.» Insinöörit eivät toista kehoitusta odottaneet, vaan lähtivät kynttä kantta jälkeen. Kun he kamariin tultuaan näkivät emännän tulisella kiireellä jouduttautuvan kaatamaan kahvia kuppiin, sanoi vanhempi insinööri istuessaan pöydän ääreen: »Voi miten te olette meille aina hyvä! Ei kenelläkään äitiä parempaa.» Sen sanottuaan hän otti kahvikupin pöydältä vapisevaan käteensä. Toisenkin insinöörin kädessä vapisi kahvikuppi niin että emäntä sanoi hymyillen: »Kylläpä todellakin on insinööreillä vilu, kahvikupit vapisevat käsissä kuin ennen meidän satavuotisen muorin.»
— Älkää te, emäntä, sanoko meitä enää insinööreiksi, vaan nimittäkää sillä nimellä, millä äitimme ennen nimitti. Minä olen syntynyt Tapanin päivänä ja kauemmin eläneet ihmiset tietävät papin ristineen minut Tapaniksi, mutta äitini sanoi minua Tepoksi. Jos hän torui minua jostakin pahasta teosta, niin sanoi 'Teppo!' ja jos kiitti jostakin hyvästä teosta niin sanoi 'Teppo!', jos kehoitti illalla nukkumaan, sanoi 'Teppo!' ja kun herätti aamulla läksyjäni lukemaan, niin sanoi 'Teppo!' Sentähden se nimi on mielestäni niin pyhä, että soisin sen kuulevani kaikkien hyvien ihmisten suusta.