Reeta-Kustaava pisti vastaukseksi: »Hyvä ei hävetä, saatan kai minä istua», ja istuutui selin Teppoon samalle nelijalkaiselle jakkaralle ja hörppi kahvia.
Tepolla oli taskukirja ja lyijykynä käsissään, josta siinä uunin edessä lämmitellessään oli katsellut tänä päivänä työssä olleitten miesten nimiä. Niin hän nyt Reeta-Kustaavan kahvia juodessa takaapäin lyijykynän varrella koputti Reeta-Kustaavan korvan lehteen ja sanoi: »Niin todella. Se on nyt päätetty, että meitä ei erota muu kuin kirkon kirves ja rautalapio.»
Reeta-Kustaavalta pakkasi tulemaan nauru niin että yritti kahvi purskahtaa suusta ja kahvikupit pudota käsistä, mutta hän sai kuitenkin pidätetyksi. Sanoi vain: »Kylvetäänhän ensin. Minä panin jo saunan lämpiämään tavallista aikaisemmin, kun siinä ei kuitenkaan yhdellä lämmityksellä kaikille kylpijöille riitä löylyä. Me kun olemme niitä ensi uunin leipiä, niin kylvemme ensi saunassa. Sitten rautatien työmiehet lämmittäkööt ja kylpekööt vaikka koko yön ja huomisen päivänkin, kunhan maanantai-iltana joutuu sauna meille.» Sen sanottuaan Reeta-Kustaava heitti kahvikuppinsa pöydälle ja meni ulos, niin että märät hameen helmat raskaasti heilahtivat oven pieleen. Ja kiireesti pakenevat askeleet rupesivat kuulumaan salista.
— Oletteko te sukulaisia, kun olette niin yhden näköiset kuin veljekset. Olen tainnut jo kysyäkin, mutta en muista. Tässä touhakassa ei pikku asioita muista.
— Olemme veljesten lapset ja sen tähden olemmekin aina yksissä kuten veljekset. Pienestä pahasta kun olemme olleet yksissä, niin tekee mieli miehinäkin näkemään toisiamme.
Isäntä oli rautatien työmiehille ollut punnitsemassa lihaa, voita, leipää ja kalaa. Hänkin tuli nyt kamariin, aukaisi kaappinsa ja nuttunsa taskusta nosti kahmalon täyden paperirahoja ja toisista taskuista pari kourallista hopeaa ja kuparia ja asetteli ne kaappinsa laatikkoon järjestykseen.
Insinöörit katsoivat pitkään isännän rahojen järjestelyä, kun hän oikoi ja laitteli kaikki samanmääräiset rahat samoihin pinkkoihin. Kaapin varsinainen rahalaatikko näytti tulevan kukkuroilleen, niin että moneen kertaan piti käsin painella oikein hartiavoimin. Teppo se viimein sanoi: »Kyllä se isäntä tänä kesänä on tainnut monet kouralliset näiltä meidän työmiehiltämme nyhdellä. Sen kuuleekin tuolla työmaalla, kaikki ne vain sanovat, että Kentästä sitä pitää noutaa, kun siellä on helpompaa kuin valtion myymälässä.»
— Kyllähän tuota on tänä kesänä vähän tullut, kun on ollut antamista. Mutta mitäpä tuolla kohta lienee rahalla virkaa, sitähän on nyt jokaisella mässätä miten osaa. Pienet pojatkin satamarkkasilla ostavat lihaa ja voita ja letkavarsipiipuilla polttavat venyvää vaakunaa. Eikä nyt rahan vähyyttä valita vanha eikä nuori, kaikilla entisillä kerjäläisilläkin sitä on, kehuvat oikein, että rahaa on kuin roskaa.
— Ei sitä silti paljon ole, vaikka sitä näyttää olevan, se on pinnalla kaikki. Tänä päivänä sitä on taas ollut, kun eilen annettiin kahden viikon tili, mutta moni ja varsinkin ne kehujat ovat eilisen tilin päähän toisiltaan lainanneet — ja taas tulevan viikon lopulla on sama peli. Kun olisi rahaa yllin kyllin, niin eheämmät olisivat pukimet, mutta monellakin on vain riekaleita, kuten olette nähneet.
— Niinhän tuo siihen nähden näyttää, mutta on sitä taas tänä päivänä niillä ollut joka taskussa, sanoi isäntä ja painoi kaappinsa oven kiinni, pyöräytti lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.