— Ei. Täällä me olemme missä on ihmisiä. Ihmisten ilmoilla se paras on olla, sanoi herra ja suuret silmät leimusivat hänen katsellessaan emäntää.
Sen kuultuaan Hetvi kantoi kirkkaan kahvipannun pirtin pöydälle ja emäntä toi varsin tätä asiaa varten varustetun suuren vadillisen juustoleivän viipaleita.
Sen nähtyään herra, Matti käsivarrellaan, istui pöydän sivulla olevalle lavitsalle käskemättä, jotteivät kerkeäisi ohjata häntä pöydän taakse. Siihen istuttuaan hän sanoi iloisesti: »Nyt se oikein on, ja nyt kun kaikki ihmiset tulette tämän pöydän ympärille, niin silloin sitä tietää olevansa ihmisten ilmoissa.»
Isäntä vetäytyi hitain askelin pöydän luokse ja sanoi kädellään viitaten: »Olisitte tulleet tänne pöydän toiselle puolen.»
— Kyllä me olemme tässä tarpeellisen likellä pöytää, tässä me istumme
Matin kanssa.
Sitten herra kääntyi hänen polvellaan istuvaan Mattiin ja sormellaan osoittaen juustoleipävatiin kysyi:
— Mitä ne nuo ovat? Ovatko ne syötäviä vai joulukuusen koristeitako? Sano nyt mitä ne ovat, ovatko ne todellakin vain joulukuusen koristeita?… Sano nyt, vai onko sinulta kieli pudonnut?
Matti ei virkkanut mitään, silmät vain pyörivät päässä, kun ei tiennyt kumpi olisi parempi, sanoako vai olla sanomatta.
Herra aukaisi sormellaan Matin huulia ja sanoi: »Näytäppäs, onko sinulta todellakin kieli pudonnut?… Ei ole pudonnut, näkyypähän sieltä kauniitten hammasten välistä yhtä kaunis kieli kuin mieskin. Sanohan nyt, mitä ne nuo ovat?»
— Juustoleipiä, kuului Matin suusta hieman sammaltava ja sissahtava sana.