— Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen pito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä ei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma perheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia etujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.
— Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata viljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin. Ajatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään kaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa. Kuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa kuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista penniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä, perunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen viisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne huviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä elämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain kaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne kasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin mitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari lehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon näkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine nurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja päivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja pensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen talon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.
— Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme. Mutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi emäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset talkkunamaljat höyrysivät.
Hyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille, otti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi: »Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.»
— Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista puuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä hänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi. Mattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli herraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan rinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.
Syömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti ulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja sieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna kolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: »Olisimme niin mielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän tutustumassa tähän taloonne.»
— Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin kyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön palvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: »Kun matkani tännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan juuri kuin lapsuuteni kotiin.»
— Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta kun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin piti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille asti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että kauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon kumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että kaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän lakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti raskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli tiukujaan.
Emäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun ottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät kiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.
Kun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys jäänyt taloon.