Isäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: »Pitää kai ne siitä viedä korjuuseen.» Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja lähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi vapisevansa.
Kun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja lukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset kasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen hymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja hoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle turhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä. Hän muisti unensa ja ajatteli: »Olenhan todellakin alasti. Vieras omistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä, vieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni rakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen minä ja minun perheeni.» Mieli painui. Kun tuli pelko, että alakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin, missä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle pakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: »Nämä tilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.»
— Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.
Kun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi isäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: »Jos isännällä on jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun vielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on muutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me tässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset kauppasummat ja saamaan kuitit.»
Isäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: »Ei tuota muuta niinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että saisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.»
— Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä asua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven kuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa pirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti teidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin jos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.
— Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään asti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita ei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään, sanoi emäntä alakuloisesti.
— Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien hävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.
Herran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli kuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.
Emäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi isännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: »Olisin niin mielelläni suonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja ulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi miltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan ikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä raskaaltakin.»