— Mitäpä se pitkittämisestä paranee, otamme niinkuin kerkeämme, sanoi isäntä.
— Ja sitten pääsemme miehissä panemaan ristiin, kun tässä päiväkin alkaa jatkua… Me ennen Amerikkaan lähtöä tekaisemme isälle ja äidille talon ihan asumakuntoon, sanoi Tuomas.
— Vitkaanpa se isällä yksinään kävisikin talon teko, jollemme sitä joukolla tekisi, sanoi Hemmi.
— Jos olisi olemoina uunikiviä ja sammalia, niin Maariana siinä lämmiteltäisiin, arveli Tuomas.
— Sammalen puutos se pahimman tenän tekee, sanoi Hemmi. Uunikivistä en luule tulevan puutetta. Tuolla Raitasen mäessä on varmaan Siuruan Veisteniemeläisen uunikivet, jotka se sinne nosti sitä uutta pirttirähjäänsä varten. Mutta nyt kun se on myynyt maansa, niin joutuvat kaupaksi nekin uunikivet. Ja kuka takaa, ettei sillä ole sammaliakin nostettuina sen pirttirehdon tarpeiksi.
— Todellakin. Jos sieltä saadaan kivet ja sammalet, niin Maariaan mennessä tehdään talo ihan maalia vaille. Eikähän sitä tiedä, jos tässä vielä ennen kesääkin pyörähdetään Amerikkaan lähtemään.
— Sinne Amerikkaan niitä paljon aikoo. Kuulin että nekin teidän lankomiehet Jokikylästä aikovat, sanoi Sergelius.
— Sen uskon minäkin, että mukaan lähtevät, sanoi Tuomas.
Nyt emäntä Ullan ja Pirkon kanssa toi illallisruokia pöydälle ja kohta siinä metsokeittomaljat höyrysivätkin.
Sergelius kääntyi nyt kenenkään käskemättä pöytään päin ja hyvillään sanoi: »Tämä talo se on ainoa, mitä täällä Tepaston pitäjässä olen käynyt, jossa suunsa saa linnun lihalle maistumaan. Liekö vika sitten miehissä vaiko koirissa. Mutta eivät ne suinkaan tämänkään talon miesten kierroksessa kaikki linnut ole, on kai niitä muuallakin?»