— Kyllähän se meidänkin nenämme alta talvinen metsokukko haihtuu, kun pojat menevät minne menevät, sanoi emäntä alakuloisena. Mooseksella on silmät jo hämärät ja muutenkin talvilumessa hiihtäminen alkaa olla mahdotonta. Mutta syksyllä, kun Mooses tuollakaan terveydellään pysyisi, niin ansoilla ja satimilla kyllä vielä saisi.
Isäntä kohautti hartioitaan ja sanoi: »Kyllä minä vielä hyvältä tilalta pudotan metson talvellakin niinkuin mies, mutta eipä tuonne nyt ole ollut pakosta lähtö, kun on ollut noita nuoria.»
— Me niitä Tuomaan kanssa olemme jo muutamia pudottaneet tänäkin talvena, vaikka ei ole monasti arkena yritetty, pyhinä vain on käyty. Toisella sadalla kai niitten luku on nyt lumenkin aikana tuoduista. Ei niistä tiedä, että ne vähenisivät tuolta metsästä, lentelee kuin varisparvia.
— Toisella sadalla! Se on lihaakin arvaamaton joukko, sanoi Sergelius.
— Toisella sadalla se on. Minä varsin tässä viikolla tuolla luhdissa luin talvimetsojen siivet, sanoi emäntä metsonjalkaa kupista vetäessään.
— Jokohan sitten kun yhtiöt suurella voimalla alkavat liikkua näillä saloilla metsot kaikkoavat, vai kuinka lienee, sanoi Sergelius.
— Kuinka lienee, sitten ehkä ottanevat tiensä tuonne valtion metsiin. Sitten ne kyllä minulta saavat pitää henkensä ja kenkänsä. Valtion metsät ovat siksi kaukana vaikka miltä puolelta, sanoi isäntäkin pahoitellen.
— Se olisi sentään vahinko, mutta eivät ne nyt niin arkoja liene, sanoi Sergelius työntäessään metsonlihatökälettä leveään suuhunsa.
— Kyllä se näillä tulisijoilla on jo useampi lintu jos kalakin keitetty, sanoi isäntä metson olkamurua vetäessään eteensä. Silloinkin Isonvihan aikana, jolloin asukkaat tähän ovat tulleet, niin mihin se muuhun on ollut turva kuin lintuun ja kalaan! Ja sitä ennen lappalaiset asuneet tuhansia vuosia aivan linnun ja kalan varassa. Joku poron kitura tuo niillä lappalaisilla lienee ollut aina lihaksikin, mutta enemmän sitä on metsästä ja järvestä täytynyt saada.
— Lieneeköhän lappalaisia asunut tämänkin järven rannalla, sanoi
Sergelius.