— Eipä tuonne tänä päivänä pääsekään, pitää kai puuta koettaa saada. Ajan tuonne Pahtukeron liepeelle, mistä tukkilaiset ovat kuivia honkia tukeiksi hakanneet, niitten oksia koetan mättää rekeen. Mutta jos huomenna on tämmöinen ilma, niin yritän Leihunvaaran taakse, sanoi Mooses kenkiään vetäessään jalkoihinsa.
— Kyllä toki on paras olla aikomatta sellaiselle retkelle tuommoisilla jaloilla, parempihan tuo on kuolla kotiin kuin sinne susien ruuaksi, sanoi Anna mateenpalasia pataan pannessaan.
Mooses ei ollut sitä kuulevinaan, pisteli taas uusia puukapuloita padan alle, jotta joutuisi keitto. Sitten hän kohautti päätään nähdäkseen ikkunasta, joko tukin vedättäjiä näkyi järvellä kuormiaan purkamassa. Mutta kummeksien hän sanoi: »Kuka tuo on, joka tuolla järvellä tulee?» Samalla hän hypähti ikkunaan ja huudahti:
— Hyvä Jumala!.. Martta tulee! Se ei ole mikään muu. Tunnen siltä näöltä kuin unissani kerran näin hänet tuommoinen kantamus sylissään.
Annakin kavahti ikkunaan ja henkeään pidättäen sanoi:
— Onko tuo nyt totta, että tuo on Martta?
— Se on Martta, minä vannon sen, että se on Martta.
Anna pyörähti ikkunasta, tempaisi naulasta huivin päähänsä ja sanoi, että katso sinä keittoa ettei kuohu. Sen sanottuaan hän meni ulos ja lähti juosta huurottamaan rantaan juuri kuin pikku tyttönen ja alkoi huutaa: »Martta kultaseni, Martta kultaseni!»
Martta kerkesi saunan alle rantaan juuri kun Annakin talosta kerkesi siihen. Martalla oli vaatteihin kääritty puolivuotias poika sylissään ja selässä laukku, jossa oli evästä. Päällysnuttu oli pujotettu viilekkeen mutkaan. Anna otti nyt Martalta pojan kantaakseen ja he lähtivät taloon.
Mooses oli keittoa hoitamassa hellan luona, kun ovi aukeni ja helähtivät Martan iloiset sanat: »Jumala olkoon kiitetty, että näen teidät elossa ja terveenä!» Sen sanottuaan hän heitti laukkunsa penkille ja kiirehti tervehtimään isäänsä.