Mooses sanoi nyt nauraen: »Tunsin tuonne järvelle siltä näöltä, kun kerran siinä pahassa unessani näin sinun tulevan minua auttamaan. Mitä hyvää nyt tuonetkaan?»
— Mutta kuulkaas, kun toissa päivänä kaikessa ahdingossani muistin teidän kertomanne unen ja tuli kuin taivaasta mieleeni päätös, että täytyy lähteä isää ja äitiä pelastamaan, mutta eihän teillä täällä mitään hätää ole, rauha maassa ja kalakeitto kiehumassa.
— Ei ole kaukanakaan siitä, sanoi Mooses kauhalla hiljalleen liikuttaessaan kiehuvaa kalakeittoa.
Anna selvitteli Martan pojan päältä enimmät vaatteet, pani sänkyynsä ja peitteli siihen lämpimillä vaatteilla. Ja ennenkuin hän kerkesi mitään ajatella kysyi: »Miten Taava jaksaa?»
Martan kasvot leimahtivat punaiseksi kuin kekäle ja väristen hän sanoi:
»Voi kun kysyttekin!… Se on sodan uhrina.»
Anna sävähti palttinan kalpeaksi ja huudahti: »Kuollutko Taava?… Moneen viikkoon ei ole yöllä eikä päivällä ollut sitä hetkeä, etten olisi Taavaa ja sinua muistanut ja itkenytkin lukemattomia kyyneliä.»
— Kuollut on Taava, kuollut on Teppo, kuollut on Väinö, kaikki sodan uhreina, sanoi Martta vapisten.
Mooses nousi ajattelemattaan seisaalleen ja kauhistuen kysyi: »Teppo ja
Väinökin kuolleet?»
— Niin on, sanoi Martta ja puristi itseään, ettei itku voittaisi.
— Onko siellä oikea sota, kysyi Mooses.