— No, niitä sitä on, toisti emäntä. Nytkin melkein joka päivä näkee metsojoukkoja lentävän kuin varisparvia ikään. Kellä lienee hyvä pyssy ja hyvä taito ampua, niin ei ole keittämisen puutetta, mutta nämä meidän miehet siihen ampumiseen eivät ole kovinkaan harjautuneet. Syksyisin nuo liskuista ja satimista niitä kantavat niin, ettei tahdo sopia soille eikä mahtua maille. Tynnyri on nytkin vielä tuolla aitassa syksyllä suolattuja linnunlihoja, vaikka täkät on erotettu isoimmilta linnuilta pois ja paistettuna pantu korjuuseen. Mutta emmehän aamiaiseksi Moosekselle hoksanneet tuoda linnun täkkää, jos se hyvinkin olisi ollut halukas. Mutta tuodaan päivälliseksi Moosekselle, muut siihen ovat kyllästyneet, kun joka päivä saavat.
— Minä en usko että kyllästyisin linnun lihaan, vaikka söisin seitsemän kertaa päivässä, sanoi Mooses iloisesti.
— Sittenhän tämä on sinun talosi, juuri kuin laitettu, sanoi emäntä naurahtaen.
— Niin minustakin tuntuu, toisti Mooses ja somalta tuntui kun emäntä kertoi saatavan liiaksi lintuja.
* * * * *
Koko päivän olivat siinä nuoret ja vanhat puhuneet maan vaihtamisesta, lintumetsistä, kalavesistä, pelloista ja niityistä niin ahneesti, että pojatkin olivat unohtaneet viulunsa eikä koko päivänä kuulunut sen ääntä. Ja iltasella oli tullut päätökseksi, että huomenaamuna lähtee isäntä ja emäntä Honkaniemeen kyläilemään ja niin aikaisin, että kerkeävät Honkaniemeen yöksi. Siltä varalta laitettiinkin jo tänä iltana matkareki valmiiksi, että aamulla ei muuta kuin valjastaa vain hevonen eteen.
Honkaniemessä oli koko päivä puhuttu maan vaihetuksesta ja olisi jo tehty kaupatkin, mutta tuhannesta markasta oli vielä kiistaa, kun Honkaniemen isäntä tahtoi tuhat markkaa päällisiä. Ilta oli jo pimenemässä, kun kartanolla helähti vieraat kulkuset ja aisakello. Isäntä hyppäsi katsomaan ikkunasta ja hieman naurahtaen sanoi: »Kyyti on kartanolla. Saat nyt mennä kyytiin, että tunnet miten lysti on olla kestikievarin pitäjänä ja lähteä yötä myöten kyytiin.»
— Yö ei silmää kaiva, sanoi Kentän isäntä hypätessään istualtaan. Hän koppasi suuren turkkinsa naulasta ja saatuaan sen ylleen lähti valjastamaan hevostaan.
Kentän isäntä oli ajanut hyvin ja oli saanut markan juomarahaa, joten sai yhteensä viidettä markkaa. Palatessaan hän istui rentona rekensä perässä hevosen juosta hölkötellessä, ajatellen ja itsekseen puhellen: »Kun tuhat kyytiä tekee, niin saa jo viidettätuhatta markkaa, eikähän tässä hartioita pakota, istuskelee vain ja antaa hevosen hölkätä. Sillä on luiset jalat ja se on luotu lähtemään yöllä jos päivälläkin.» Tuntui, että ne tuhannen markan päälliset ovat pikemmin vähän kuin paljon, kun rahaa saa ihan kuin löytämällä, ihan väkisellä tuodaan taloon. Ajatteli vielä sitäkin, että kun Honkaniemi on ainoa taloinen talo pitkien talottomien taivalten keskessä, joten ei voi kestikievaria sijoittaa toisiin taloihin, niin on siitä pakko Tepaston kunnan maksaa enemmänkin kuin nyt. Nyt kuuluu olevan viisisataa vuodelta, mutta kahden vuoden perästä kuuluu tämä sitoumus loppuvan ja silloin kyllä osaa vaatia tuhat aina vuodelta, ja siltä oksalta itsestään pyörähtääkin se tuhat, mikä tarvitaan päällisiin.
Tätä ajatellessa nousi Kentän ukon poveen pelko, että Honkaniemen ukko jänistää ja hän peruuttaa puheensa. Tätä mahdollisuutta ajatteli Kentän ukko koko yön, niin ettei saanut unta vuoteellaankaan. Pelonsekaiset ajatukset harhailivat päässä. Todellako hän ensi kesänä asuisi täällä ja poimisi rahoja ja aina vain rahoja kyydittäviltään? Niinpä aamulla, kun kahvi oli valmis ja sekä vieraat että talonväki olivat kokoontuneet kahvipöydän ympärille, Kentän isäntä hieman pelonsekaisin mielin sanoi: »Minä yöllä reessä istuskellessani tulin päättäneeksi, että päällistän tätä tilaa sillä tuhannella markalla. Rahaapa tuota näkyy tulevan. Viidettä markkaa lähti kuin oksalta pudoten. Antoivat juomarahaa kun ajoin hyvin.»