— Ei ole kuin Mooses, isoisän kaima, sanoi emäntä ja poistui porstuan perässä olevaan keittiöön Hetville avuksi tuomaan päivälliseksi keitettyä lihakeittoa ja kohta palasikin Hetvin kanssa käsipuolissaan sangasta kantaen suurta höyryävää lihakeittopataa, jonka he laskivat pöydän päässä olevan paksun honkaisen patapölkyn päähän. Siitä emäntä rupesi täyttelemään puhtaaksi pestyjä, ulkoapäin ruskeiksi maalattuja puukuppeja, sillaikaa kuin Hetvi kantoi leipiä ja kala- ja voilautasia pöydälle ja penkillä olevasta lusikkavasusta jakoi lusikoita, joitten ponsissa oli kunkin nimikirjaimet. Jokaisella oli oma paikkansa ruokapöydässä ja niin lusikat voi jakaa nimimerkkiä katsoen paikoilleen.
Ruustinna katseli hymyillen sitä tointa ja sanoi: »Mutta mekin haluaisimme ja saattaisimme syödä täällä perheen pöydässä.»
— Ei meidän ihmiset rupeaisi syömään herrojen kanssa samassa pöydässä, vaikka nälkään kuolisivat, sanoi Hetvi hieman nauraen.
Ruustinnan pullea rinta hytkähti ja hän sanoi naurusuin: »Vai niin.»
— Teille laitetaan ruokaa salin pöydälle, kyllä se tämä pöytä saa täytensä talonkin ihmisistä, sanoi emäntä pöydän päähän kantaessaan kahden miehen osaksi tulevata keittokuppia.
Rovasti oli sillä välin tullut kuistin penkille istumaan, siihen kun kävi viileä tuulen henki. Toiselle puolen käytävän istui isäntäkin, joka tuli etumaisena pellolta ja samassa tulivat ne lannan luonnissa olleet pojat ja tytötkin, jotka äänettöminä ja hieman ujoillen menivät pirttiin. Mutta jälkimmäisinä tulivat hevosmiehet taluttaen reippaasti käveleviä, isoja kiiltokarvaisia hevosia. Kyntömiehillä oli märkä paita tarttunut selkään kiinni ja tummasta tukasta näytti vesi tippuvan.
— Kyllä siellä tarkenee mies jos hevonenkin tämmöisellä lämpimällä kyntäessä, sanoi isäntä nähdessään sekä miehen että hevosen märkinä.
— Mutta teillä on hyvät hevoset, ihan ensiluokkaiset, sen minä näen, sanoi rovasti varmalla äänensävyllä.
— Ovathan nuo nämäkin, niin että asiaan noilla pystyy, mutta parhaat meillä on sentään tuolla haassa. Siellä on tamma kahden varsansa kanssa. Siellä se on minun hevoseni, sanoi isäntä niin että siitä kuului todellinen ylpeys.
— Miten ne niin ovat vieläkin paremmat?