— Sata tynnyriä! Entäs tuosta pellosta?
— Noin neljäkymmentä tai viisikymmentä tynnyriä riippuen siitä minkälaiset ilmat jyvän kypsymisen aikana sattuu.
— Sata viisikymmentä tynnyriä yhtenä kesänä rukiita, sitten vielä ohrat ja kaurat! Mihin te sen viljan paljouden kanssa joudutte?
— Siitäpä nyt on juuri kysymys. Rukiille kyllä saadaan tila, kun tuohon isoon aittaan tehdään ylisiltä ja hinkalot koroitetaan lakeen asti, mutta ohrille ja kauroille ei ole niinkään suojaa, ellei noita tyttöjen luhteja muodosteta aitoiksi. Nuo pienet aitat tuolla ovat täynnä entisestään.
— Niin tänä kesänä, mutta entäs tulevana kesänä! Mutta myötte kai talven aikana?
— Jos on ostajia, niin joku osa myödään, mutta ei kaikkea eikä puoliakaan. Jos sattuu taas tulemaan yleinen huono aika, kuten tässäkin parikymmentä vuotta sitten, niin silloin tuntee olevansa turvattu, kun on aitassa eloa itselle ja jollekin lähimmäiselleen. Se on vanhain sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä, kyllä seitsemän vuoden mittaan muuttuvat ajat ja tasataan säästöt.
Silloin rovasti hypähti ylös ja kiirehti ikkunasta katsomaan ja sanoi:
»Mutta tuollapa on vanha ihminen. Onko hän talon väkeä?»
— Se on minun äitini, yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, sanoi isäntä ja nousi hänkin katsomaan ikkunasta, kun siellä pihan perällä pienen aitan edustalla muori keppiinsä varaten seisoi ja kätensä alta katsoi asuinkartanoon päin ja pari askelta siirtyi eteenpäin ja taas seisahtui kätensä alta katsomaan eteensä.
— Se on tullut vähäkuuloiseksi, niin että pitää kovasti puhua, jos mieli saada kuulumaan ja vähänäköiseksi, että ei voi nähdä yli kartanon; sen vuoksi se kätensä alta koettaa katsoa, sanoi isäntä, — ja muutenkin sen elämä on jo aivan haperoa. Se nukkuu hyvin paljon, melkein päivät päästään ja näin iltasella se useinkin nousee ja kuhkailee ja kahkailee koko yön ja ihmettelee, että pitkäänpä ne nyt ruokalepoa nukkuvat, kun näkee muitten nukkuvan. Jonkun täytyy aina olla vartioimassa, ettei eksyisi tai mihinkään vaarapaikkaan menisi. Tytöt ne vuoroöinä sitä vartioivat. Se on ollut nuorena kaunis, sitä on toiset vertaisensa kateudella Anttolan kaunottareksi sanoneetkin, mutta kyllä siinä nyt ei enää näy kauneuden jälkiä; kurjat luut vain on jäljellä.
— Ei mikään ole sen kauniimpi kuin vanha ihminen, jonka elonmyrskyistä rauhoittuneilla kasvoilla illan tyyneys kuvastuu… Ja tuollainen lumitukka, jonka ajan viima on hopeoinut… Mihinkä sen vertaisin… Tahtoisin verrata sen pohjolan talviyön loimuaviin revontuliin tai pohjolan lumitunturiin, joka kesäyön auringon paistaessa sen juurella väikkyvän kukkarantaisen lammen tyyneen kalvoon kuvastuu, sanoi rovasti kunnioittavasti.