Helteinen autereen hämärryttämä aurinko oli kiertämässä lännen korvalle, kun Kentän avara pirtti oli monista eri kylistä tulleista ihmisistä melkein tungokseen asti täysi. Leveistä viime talvena hongista sahatuista lankuista oli pölkkyjen päälle laitettu toinen toisensa taakse istuimia, niin että istuttiin kuten ainakin kirkossa.
Pirtin perällä odotti suurilla valkeilla liinoilla katettu pöytä pappia, ja hetipä rovasti tyytyväinen hymy kasvoillaan, talon iso Raamattu kainalossaan reippain askelin tulikin. Pöydän taakse seisahduttuaan ja laskettuaan Raamatun pöydälle ja silmättyään pirtissä istuvaa ihmisjoukkoa liitti kätensä ristiin ja piti lyhyen rukouksen. Sen tehtyään hän avasi Raamatun, johon oli lehden nurkat kääntänyt merkiksi ja luki ne sanat, joitten johdosta rupesi puhumaan. Ja puhuminen tuntui niin mieluiselta, ettei hän muistanut koskaan kirkossa puhumisen niin mieluiselta tuntuneen. Sanoja ja lauseita tuntui ikäänkuin taivaasta laskeutuvan enemmän kuin niitä kerkesi puhua muille.
Pitkä hetki oli kulunut. Aurinko lähenteli puitten latvoja, kun rovasti lopetti puheensa ja näki, etteivät yhdenkään kuulijan silmänurkat olleet kuivat.
Istuttuaan pöydän taakse penkille hän otti taskustaan pienen virsikirjan ja lauloi siitä lyhyen virren. Nyt rovasti, muistettuaan, että ihmisillä oli pitkä matka kotiinsa, otti Raamatun kainaloonsa ja katsoen väen puoleen sanoi lämpimästi:
— Toivon että muistatte ja kätkette sieluihinne muiston tästä tämän rakkaan katoksen alla vietetystä iltahetkestä. Sen sanottuaan hän lähti kävelemään ulos ja ystävyytensä merkiksi nyökäytti päätään.
Rovastin mentyä rupesi väkijoukko hajaantumaan ja kiirehtimään kotiinlähtöä, mutta muutamat vanhat miehet rupesivat keskustelemaan rovastin puhetaidosta. Talon isäntäkin sanoi: »Kyllä tuo mies on luotu papiksi. Olen sitä joskus kirkossa kuunnellut, mutta en tuollaiseksi papiksi ole tuntenut.» Kaikki toisetkin myönsivät isännän sanat todeksi.
Rovastin mentyä saliin Anna Maria kantoi loistavin kasvoin kahvipannun ja suuren juustoleipävadin salin pöydälle. Kaadettuaan kahvia rovastin ja ruustinnan kuppiin ja kehoitettuaan juustoleivän kanssa ottamaan hän sanoi: »Nyt se on minun sulhasenikin täällä.»
— Ahaa! Nytkö tehdään se kuulutuskirja? sanoi rovasti hymyillen ja haukaten juustoleipää.
— Sitä vartenhan se on täällä.
— No käskekää se nyt tänne yhteiselle kahville ja tulisivat myöskin isäntä ja emäntä.