Rovasti läppäsi kädellään kasvojansa ja sanoi: »Panepas ikkuna kiinni.
Sääskiä, kiusankappaleita, tulee sisään.»
— Ja eikös ynise tuossa yksi, sanoi ruustinna lyödessään käsiään yhteen tappaakseen ikkunasta sisään lentävän sääsken. Sitten hän veti ikkunan kiinni ja sanoi: »Täysipä tämä huone on kasvien tuoksua.» Samassa ilmestyi ovelle Anna Maria ja kehoitti vieraita tulemaan illalliselle.
Kun seuraavana aamuna ensimmäisenä työnä tytöilläkin oli lehmien lypsy ja kirnuaminen ja miehillä oli auroissa korjailemista, niin ei ennen aamiaista lähdetty halmeelle. Laitettiin vain ennen aamiaista lähtövalmiiksi kaikki siellä tarvittavat neuvot. Rovastin noustessa ja mennessä ulos oli tallin edustalla kolmet kärryt, aisat osoittaen tallin ja navetan välistä porttia kohti. Niissä kärryissä kussakin oli halmeen kyntöaura selällään, sahrain kärjet taivasta kohti, ja vieressä useita perunannostokuokkia. Aurat olivat kokonaan puusta, kärjissä vain oli korttelin pituiselta rautaa. Kaikki laitteet, joilla perätkin kiinnitettiin aisoihin, olivat paksuista väännetyistä vitsoista eikä ollut luotinta laisinkaan. Rovasti niitä itsekseen katseli kummissaan eikä olisi tuntenut auroiksi, mutta aisat muistuttivat auraa. Olivat ne ihmeen lapsellisen näköiset ja kysymysmerkiksi jäi, miten noilla maanmuokkaustyötä toimitetaan.
Kun aamiainen oli syöty ja suuri päivälliseväillä täytetty kontti kannettu kärryihin, valjastettiin niitten eteen hevoset ja hevosten jälkeen oli valmiina lähtemään kuusi arkipukuista miestä ja kolme talon tyttöä ja viimeisenä rovasti ja ruustinna. Kaukaa katsojalle se olisi muistuttanut ruumissaattoa, vaikka se olikin vain halmeenkyntöväkeä.
Kun päästiin suuren paloaituuksen sisään, jonka toiseen laitaan oli silmänkantama matkaa, otettiin aurat kärryistä, vietiin ne palolle niin kauas toisistaan, että palo jakautui kolmeen yhtäsuureen osaan. Sitten valjastettiin hevoset aurojen eteen ja kun miehet olivat sitoneet ohjakset auran periin ja tarttuneet kurkien päihin, he kehoittivat hevosia lähtemään. Hevoset lähtivätkin vakavina ja silmät totisina osoitettuun suuntaan kävelemään. Silloin kyntömies kiireimmiten rupesi nostamaan ja laskemaan auraa maahan, niin että jokaisella kerralla nousi maasta palanen irti ja pienimmät kannot ja isojen kantojen hienommat juuret ryskien lähtivät maasta.
Rovastilta ja ruustinnalta pääsi iloinen nauru ja he sanoivat: »Semmoistako se nyt on?» Ja ruustinna yhä katsoessaan menijäin jälkeen sanoi: »Voi ihmettä, mutta kyllä tuossa mies tarkenee myötäänsä nostaessa ja laskiessa auraa.»
— Kovempaa kai tuo on työksi kuin pellon kyntäminen, sanoi rovastikin.
— On kymmenenkin kertaa kovempaa, virkkoi isäntä, ja kovaa se on hevosellekin, kun myötäänsä tarttuu ja pääsee aura eikä se aina tartu yhtä lujaan, vaan väliin aina tarttuu kannon juureen niin, ettei lähde ollenkaan, tai jos lähtee, niin ottaa länget lujalle olkapäihin. Ensikertaiset hevoset eivät rupea tekemään ollenkaan. Niitä taivuttaessa on suuri työ ja joku ei taivu ollenkaan. Mutta nämä meidän nykyiset hevoset sitä tekevät kuin työtään, näettekös, että täyteen askeleeseen ne kävelevät muuten ruumiit jäykkinä tarpeen varalle, että jos aura tarttunee lujempaan, niin tarttukoon.
— Kyllä todellakin nuo hevoset kävelevät ihan nauramattomasta päästä, silmätkin totisina juuri kuin missäkin jännityksessä, sanoi ruustinna.
— Leikitön totuus se on, että lujaa tuo on miehelle jos hevosellekin, mukautti rovastikin.