Anna Maria nousi nyt ja lähti saattamaan sulhastaan.
Rovasti ja ruustinnakin katsoivat akkunasta sitä reipasta paria, kun se yhteistä ryhtiä omaavan näköisenä käveli vainiota pitkin metsän rannassa näkyvää kaitaista tien aukkoa kohti, johon päästyään heti katosi metsän suojaan.
Rovasti ja ruustinna yhä katsoivat sitä metsän aukkoa kohti ja ruustinna sanoi:
— Tuollaiselle ihmisparille ei suinkaan elämä saata olla antamatta parhaintakaan onnea.
— Ei riipu yksin ruumiin ryhdistä, vaan riippuu ihmisen tahdosta, tahtooko ihminen itse olla onnensa seppä, sanoi rovasti ja kääntyi akkunasta pois.
Ruustinnakin teki samoin ja hieman salaisesti huokaisten sanoi:
— Niinhän se on.
Tällä aikaa olivat isäntä ja emäntä poistuneet salista. Rovasti oli ajatellut, että nyt olisi isäntä joutilain ja muutenkin olisi sopivin tilaisuus tehdä selvää saatavista, mutta ei kuitenkaan tänä iltana tahtonut viedä isäntää niin maallisiin asioihin, vaan päätti huomen-illalla ottaa ne puheeksi palattaessa halmeen kynnökseltä. Hän meni vain sinne peräkamariin, jonka auki olevasta akkunasta hieno iltatuuli lietsoi tuomien ja pihlajien tuoksua sisään. Siitä nauttimaan aivan kuin lumoutuneena rovasti istui keinutuoliin. Siihen lähelle tuolille istui ruustinnakin ja sanoi: »Kyllä tämä talo on ihan kukkuroillaan maallista elämän onnea. Minä olen aivan kummia nähnyt sitä näinä päivinä katsellessani. Sitä maidon paljouttakin, niin vähistä lehmistä! Ei ole kuin toista kymmentä oikein lypsämässä, ja illoin aamuin kahdella suurella pöntöllä kannetaan lehmitarhasta maitoa, niin että korennot notkuvat. Erittäin tuolla niityssä olevista lehmistä kolmas kahden hengen kannettava pönttö kannetaan illoin aamuin, mikä kermotaan yhteen. Päivälypsyn maito vain jätetään illallisviiliksi. Silmäsi repeisivät suuriksi, jos näkisit sen voin paljouden, mikä tuolla kellarissa jo on tämän kesän aikuista kesävoita, kun monta monituista tynnyriä jo on täynnä. Ja se onkin koko läjä voita, mikä aamusella aina saadaan kirnusta, eivätpähän ne tynnyrit niin sievään ilman täyttyisi. Kaikki elukatkin ovat niin suuria ja komeita, niin ihmeen kauniita ja kesyjä hevosia on siellä haassakin. Ja kaikki mihin vain silmänsä luo, näyttää ihan uhkuvan onnea ja Jumalan siunausta… Minkätähden on niin harvassa tämmöisiä taloja!»
— Juuri sentähden, että kaikki ihmiset eivät tahdo olla onnensa seppiä. Ei ketään Jumala siunaa runsaammin kuin rehellistä työmiestä, sanoi rovasti ja nojasi suuren päänsä taaksepäin keinutuolin takakaidetta vasten, niin että keinutuoli vei rovastin melkein makaavaan asentoon.
— Mutta on synti ja häpeä, että ihmiset siten tuhlaavat ajallisenkin onnensa. Miten onnellisia ihmiset täälläkin, kaukana pohjolassa, voisivat olla.