— Sinne lähden minäkin, sanoi ruustinna ihastuneesti.
— Kyllä sinne nokipellolle sopii vaikka koko kirkkoväki ja olisi työtäkin kaikille, sanoi Anna Maria.
— Työtä koko kirkkoväelle! Siellä kai on minulle ja Kaarlollekin työtä, jos osaamme tehdä.
— Kyllä siellä se työ, mitä me jälkiväki teemme, on niin yksinkertaista, että sitä osaa tehdä vaikka pappi ja papin rouvakin.
— No minkälaista se sitten on?
— Ei muuta kuin kuokitaan kantojen juuria, joihin kyntäjiltä jää liikkumaton maa. Ja mitä pehmeämmäksi saa kannon juuren muokatuksi, sitä paremman kiitoksen saa.
Rovasti rykäisi tekorykäyksen.
— Nyt minulle jo selviää viikollinen arvoitus, miten sellainen kantoinen maa voi kasvaa niin täyden touon kuin sekin tämänkesäinen ruis on, sanoi hän erityisen painokkaasti.
— Siinä se juuri on, että kun maa laitetaan hyvin, niin maa kasvaa hyvin, sanoi isäntä hienolla ylpeydellä.
Silloin Anna Marian sulhanen nousi ja tarjosi kättä rovastille lähteäkseen kotiin. Rovasti nyt seisaalleen nousten puristi sulhasen kättä ja toivotti suurinta elämän onnea kaikiksi elämän päiviksi. Ja ruustinnakin seuraten rovastin esimerkkiä seisaalleen nousten ja kättä puristaen toivotti onnea.