Kun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi hän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään viiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta, kun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja ajatelleet: »Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme viilistä.»
Rovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä päästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa aivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin nukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen, muorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa katseli sitä ja mielessään tuskitteli: »Voi voi, kun en saanut seppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla yksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus: 'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut… No, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja sitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin menen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.»
Viimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja elokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin pani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen. Mutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään eronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä hetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet. Mutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen kuvaan ja virittyivät samat tunteet.
Seitsemäs luku.
Rautatien teko oli alkanut Jonkereesta päin ja niinpä eräänä sateisena syyskuun päivänä suuntalinjojen hakkaajia kolmattakymmentä repaleista kirvesmiestä märkinä ja viluisina, tyhjät jätkänpussit selässään ja kaksi herrasmiehen näköistä työnjohtajaa saapui Kenttään pyytämään ruokaa. Sitä luvattiin ja kohta olikin Kentän pitkä pirtin pöytä kukkuroillaan ruokia. Ruokapöydän ympärille kiertyivät nyt miehet iloisesti huudahtaen, että jopa satuttiinkin sentään taloon, jossa saadaan syödä. Kohta rupesivatkin suuret leipäröykkiöt, siikapurtilot ja piimähaarikat tyhjenemään niin, että saatiin ruveta kantamaan lisää. Hymyssä suin tytöt toivatkin lisää, minkä näkivät loppuun käyvän. Pöydän päässä syövä työnjohtaja arvasi mille tytöt hymyilivät, loi tyttöihin omituisen syvälle käyvän silmäyksen ja hymyssä suin sanoi: »Älkää, neitoset, ihmetelkö, vaikka me paljon syömme. Enemmän kuin vuorokauden olemme olleet aivan syömättä, jouduimme tuonne salolle vähillä eväillä. Luulimme tänne tämän talon kuuluville pääsevämme päivässä, mutta emme päässeet kahdessakaan, ja vielä päällepäätteeksi yllätti tällainen kylmä sade. Märkinä kuin uitetut koirat olemme kaksi päivää nälkäisinä vaeltaneet tuota hyistä saloa melkein syömättä, niin ei ole kumma, jos ruoka maistaa.»
— No syökäähän nyt, pojat, kyllä me laitamme, sanoi Anna Maria iloisesti ja nauroi niin, että rinta hytkähteli.
— Kyllä me syömmekin!
— Kyllä syömmekin kehoittamatta, kuului miesten joukosta ääniä ja vinhasti liikkuivat miesten leuat käsien myötäänsä nostaessa uutta puremista. Viimein he kuitenkin mies mieheltä pistivät veitsensä tuppeen, ryyppivät vielä muutamia kertoja haarikasta piimää ja nousivat pöydästä. Toinen työnjohtaja meni nyt karsinapenkillä istuvaa emäntää kiittelemään ja sanoi: »Kyllä te meidät syötätte, mutta mitäs sanotte silloin, kun tässä parin viikon perästä tulla järähtää parisen sataa yhtä nälkäistä miestä kuin mekin olemme. Suuren linjan hakkaajat parissa viikossa tänne jo joutuvat.»
— Annetaan rahasta mitä on annettavaa ja mitä ei liikene, sitä ei anneta rahastakaan. Jumalan vesihän se kaiken kastelee, sanoi emäntä allapäin sukkaa neuloessaan ja väliin aina alta kulmiensa vilkaisten miehiin, joilla oli repaleiset vaatteet yllä, vaikka olivat rahatöissä.
— Niinpä niin. Mutta urpupuuhun se kuitenkin lintu lentää, sanotaan.
Tämä talo on jo tullut niin kuuluksi, että sivu tästä ei mene yksikään.