— Niin lienee Jonkereeseen, mutta Tepastoon ei vie.
— Eipä tiedetä, jos haararata tehtäneen Tepastoon. Piiri-insinöörin kokouksessa Jonkereessa oli siitä puhetta, huomautti työnjohtaja.
— Sehän tuo olisi jotakin, mutta eivät mahtane minun silmäni nähdä sitä lystiä.
— Kaksi vuotta vain, niin silloin hyrisee.
— Hm. Hitaita ovat herrojen kiireet. Saattaa mennä kaksikinkymmentä vuotta ja menköönkin, virkkoi emäntä alakuloisesti.
— Niin sitä sanotaan että hitaita ovat herrain kiireet, mutta kun on eduskunnan ja hallituksen päätös, että kahden vuoden perästä pitää olla rata valmiina, niin siinä on tulta alla, sanoi työnjohtaja painokkaasti.
— Saattaa olla niin ja saattaa olla toisinkin, sanoi emäntä umpimielisesti, pisti viidennen sukkapuikon huuliensa väliin ja venytteli kudelmaansa sinne ja tänne.
Työnjohtaja näki, että emäntää eivät rautatietuumat kovinkaan ihastuttaneet, siksi hän lopetti juttelun ja tuli pöydänpään puolessa tupakoivan toisen työnjohtajan kanssa tuumimaan työhön lähdöstä. Mutta kun yhä satoi, niin päätettiin jäädä taloon yöksi ja lähteä aamulla tavallista aikaisemmin. Kun miehet tämän kuulivat, niin rupesivat kilvan riisumaan kenkiä jaloistaan ja toimittamaan niitä uunin seutuville kuivumaan, minkä tehtyään sytyttivät piippunsa ja heittäytyivät lattialle pitkäkseen ja käsikynkillään pitivät päitään koholla niin kauan kuin piiput paloivat. Mutta kun ne sammuivat, niin muutamille jäi käsiterä päänalaiseksi ja muutamille ei sitäkään, rojottivat vain paljaalla lattialla kuin kuolleet ja kohta nukkuivat.
Työnjohtajat hiljaa keskenään puhellen kuitenkin istuivat pöydän päässä, nähtävästi odotellen kutsuttaisiinko heitä sisälle parempiin oloihin, mutta kun talon miehiä ei ollut ketään kotona, niin ei kukaan heistä välittänyt. Anna Maria toi vain viime postin sanomalehdet, jotka he ystävällisesti kiitellen ottivat Anna Marian tukevasta kädestä ja rupesivat lukemaan. Lukiessaan he kuitenkin silmäilivät askareissaan liikkuvia talon tyttöjä. Niitten reippaista liikkeistä he lukivat enemmän kuin sanomalehdistä. Mutta siinä sanomalehtiä selaillessa kului kuitenkin aika siksi, että tulivat kotiin miehet, jotka olivat olleet myllyä käyttämässä ja myllynpatoa korjaamassa. Miehet olivat ulkona tytöiltä kuulleet, että rautatietyömiehiä nukkuu pirtin lattia yhtenä lauttana, siksi he hiljaa, ilman tavallista kotiintulokolinaansa astelivat pirttiin, missä työnjohtajat esittivät itsensä isännälle.
Isäntä oli ensin vähäpuheinen ja oli kahdella päällä kutsuako näitä sisälle, mutta kun ne olivat niin hauskannäköisiä, komeita nuoria miehiä, niin hetken puheltuaan ja kyseltyään, mistä kaukaa he olivat, mitä toimivat ja muuta sellaista, kehoitti vieraita tulemaan sisälle. Iloisesti kiitellen ja reippain askelin molemmat lähtivätkin isännän jälkeen. Sisälle tultuaan joutuivat ihailemaan talon sisähuoneitten sisustusta, jota he ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, osaksi senkin tähden, että luulivat sen olevan isännälle mieluista. Puhe kiertyi nyt siihenkin, että kaikki oli kotitekoista ja että yksi talon mies oli puuseppä ja samalla rautaseppä. Työnjohtajista se, joka oli varsinainen koko joukon johtaja, kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Me juuri tarvitsisimme sellaisen miehen, joka olisi samalla rauta- ja puuseppä. Ettekö sitä luovuttaisi hyvää palkkaa vastaan meille?»