— Kyllähän se työ tekijänsä opettaa, kun kerran on seppä tekemään. Te taidatte sitten lähteä koettamaan.
— Käynyttähän tuota ei käsketä ja yrittänyttä ei laiteta. Jospa tuota lähdettäneen, sanoi Antti vakavasti ja poistui pirttiin, missä tiesi illallisen joutuvan syötäväksi.
Pirttiin poistui isäntäkin, mutta kehoitti vieraita lukemaan lehtiä sillä aikaa kuin hän kävi syömässä.
Sen jälkeisenä yönä oli isäntä nähnyt ikävää unta. Oli ollut talo kuin myrskyn repimänä, ja hän oli kaivannut Anttia, mutta oli sitä vain vilahdukselta nähnyt, kun Antti oli ollut ruumisarkussa ja oli näkynyt vain toinen puoli ruumista. Hän oli säikähtänyt sitä näkyä ja herännyt. Aamulla isäntä Antille kertoi unensa ja sanoi: »Taitaa olla sominta, ettet lähde sinne.» Mutta Antti toimittautui matkaan ja sanoi ylpeästi: »Unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljistä. Eikähän kukaan kuolemastaan sivu pääse.»
Siihen tyytyi isäntäkin, mutta se uni mielessään hän katsoi Antin jälkeen niin kauan kuin poika oli näkyvissä. Reippain askelin Antti lähti insinöörin jäljessä Jokikylän kautta Jonkereeseen, missä seppää tarvittiin. Toinen työnjohtaja oli jäänyt miesten työtä johtamaan, suuntalinjoja edelleen avaamaan.
Isäntä ei siitä unestaan päässyt erilleen, vaan se oli yöllä ja päivällä aina mielessä, kunnes kahden viikon kuluttua tuli Antti käymään kotona ja kertoi, miten kaikki insinöörit hänestä pitivät ja vannottivat vielä tulemaan. Maksavat kaksikymmentä markkaa päivältä ja vielä päivälliskahvit vehnäsineen pääinsinöörin kotona annetaan joka päivä.
— Vai oikein vehnäskahvit annetaan muun hyvän lisäksi, virkkoi isäntä ja syvä ilo näkyi kasvoissa, kun se uni kuitenkin taisi olla öitä myöten, kuten sanotaan.
— Niin annetaan, toisti Antti ja koko se insinöörin perhe on kaikki niin ystävällistä kuin Liposen linnut. Tosin minä omalla ajallani sitten sen jälkeen illalla, kun työstä on soitettu, olen insinöörin pojille tehnyt maalipäitä veitsiä ja puulusikoita. Niitten hinnasta nuo taitavat ne kahvit tulla, kun minä en niistä muuta hintaa ota. Mutta tekisinhän niitä minä kahvittakin, kun päiväpalkka kerran on niin hyvä.
— Puulusikoillako sitten insinöörin pojat syövät?
— Mitä tehnevät, mutta sieviksihän noita rouvakin kehuu, ja tupet niillä nyt pojilla roikkuvat vyöllä juuri kuin jätkillä ja usein se kirkasteräinen maalipäinen veitsi otetaan tupesta katseltavaksi ja pannaan taas takaisin tuppeen.