Paha uni oli nyt melkein kokonaan häipynyt isännän mielestä, ainoastaan joskus sen muisto jylähti povessa, mutta samassa hävisi kuin tuulen puhaltaessa. Se tieto että Antilla oli siellä hyvä olla, hyvitti isän ja äidin mieltä, vaikka pojasta ei moneen viikkoon kuulunutkaan mitään. Mutta eräänä joulukuun pilvisenä päivänä saapui Kenttään tuntematon nuori mies, jonka vaalakoissa kapeissa kasvoissa näkyi syvä totisuus. Kaikkien silmät kiintyivät vieraaseen ja korvat olivat valmiit kuulemaan kuulumisia, kun isäntä tyynesti kysyi: »Mistä se vieras on kotoisin ja mihin se on matka?»
— Matkani ei taida olla tätä edemmäksi, Jonkereesta minä olen kotoisin.
— Mitä sitä sitten Jonkereesta kuuluu?
— Ei tuota muuta niinkään mainittavaa. Se insinööri Sillman laittoi minut tänne tuomaan sanaa, että se tämän talon poika Antti ei ole aivan terve.
Kaikkien kasvot hulmahtivat kuumiksi. Tytöt löivät käsiään yhteen ja huudahtivat: »Siinä se nyt on isän uni, jota se on kertonut. Antti on varmaan kuollut.»
Vieraankin kasvot punastuivat, hän loi silmänsä lattiaan ja mietti mitä sanoisi, mutta ei joutanut kauan miettimään, kun Reeta Kustaava sanoi: »Sano heti, miten on Antin laita.»
— Kun niin arvaatte, niin täytyy sanoa totuus. Kuollut se on.
— Herra Jumala, mitä pitää kuulla, sanoi Antin äiti karvaalla mielellä, otti esiliinansa käsiinsä ja painoi sillä kasvojaan.
— Sairastiko se kauan, kun moneen viikkoon ei sieltä päin ole mitään sanomia kuulunut, kysyi Reeta Kustaava.
— Ei. Se sai tapaturmaisen kuoleman, aivan silmänräpäyksessä meni.