— Pidä suusi kiinni tai minä tukin turpasi. Kun ei kestäne niin katketkoon. Tällä ei ole sielua, ärjäisi nimismies ja entistä vihaisemmin löi hevosta.
Mooses ei voinut olla itkemättä ääneensä; hän tyrski itkua ja pyyteli: »Älkää nyt toki aivan tappako hevosta, näettehän tuon, kun verta ihan myötään päristää.»
Nimismies kääntyi nyt Moosekseen päin ja takakäteen löi Moosesta vasten suuta ja ärjäisi: »Tukitko turpasi vai pitääkö lisätä!»
Mooseksenkin suusta ja nenästä rupesi tulemaan verta eikä Mooses uskaltanut enää ääneensä itkeä eikä rukoilla hevosensa puolesta. Hän painoi vain päänsä alas ja koetti tuhkia niin hiljaa kuin voi.
Päästiin viimein Jyskylän kartanolle, jossa piha oli puolillaan ihmisiä, miehiä ja vaimoja, lapsia ja vanhoja, jotka saatuaan tiedon kulkueesta olivat tulleet sitä kummaa katsomaan. Mutta enemmän kuin muu kumma veti ihmisten huomiota puoleensa se, että Honkaniemen Mooses kasvot veressä laskeutui nimismiehen kärryistä. Moni kiirehti kysymään: »Mikä sinulle on tullut, kun ihan verissä päin tulet taipaleelta?»
— Tuo löi, sanoi Mooses viitaten nimismieheen ja niellen itkuaan.
— Löi? Ja et antanut paremmin takaisin, kiljahti joku.
— Se ei olisi ollut lyönnillä hyvä. Minä olisin ottanut puukkoni ja katsonut, mitä herra on viimeksi syönyt, huudahti joku.
— Sen minäkin olisin tehnyt, sen minäkin olisin tehnyt, kuului joukosta toistamisia.
Tätä ei nimismies ollut kuulevinaan, meni vain hänen edellään ajaneen herran luokse, näytti sille kelloaan ja sanoi ihastuneesti: »Oli se hyvästi tultu. Puolessatoista tunnissa kaksikymmentäkolme ja puoli kilometriä.»