— Emme saata mennä menneen jäljessä, kohtalon tiet ovat tuntemattomat.
Tämä on aikoja ennen näin määrätty, koska uneni niin tarkoin toteutuu.
Ensi lauantaina kirkolla saamme nähdä Antin, jonka vasen puoli on
ruhjoutunut — sitähän se uni ennusti.
— Tuo mieskö se niin kertoi? kysyi emäntä vapisten ja jokainen jäsen värisi.
— Se se kertoi. Se kivi on lentänyt ilmaan ja kummallisen kaaren tehtyään juuri osunut putoamaan siihen määrättyyn paikkaan, mihin nähtävästi korkein sallimus oli määrännyt sen putoamaan… Eikä tämä ole meidän syytämme. Sen unen nähtyäni kielsin Anttia lähtemästä, mutta se ei totellut. Ylpeästi vain sanoi, että unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljissä.
— Ensi lauantainako hänet sitten haudataan?
— Niin… Komeassa kukitetussa arkussaan kuuluu Antti jo olevan ja lauantaina puolenpäivän aikana on kirkolla, jonne mekin lähdemme näkemään.
— Tokkohan Anna Maria ja Saara siellä Jokikylässä saavat tietää, että hekin tulisivat.
— Jos tuo mies ei lähtene Jokikylän kautta palaamaan, niin täytyy Erkin tai Tuomaan lähteä Jokikylään ja hän saattaa sieltä tulla kirkolle sisariensa kanssa.
— Mutta Antille pitäisi hauta saada muorivainajan viereen. Se niin aina kunnioitti muoria, oli valmis auttamaan, jos muori vähänkään kompastui.
— Se kyllä todellakin pitäisi saada muorin vierelle. Mutta miten lienee mahdollista, kun muorin hauta on noitten kahden petäjän välissä, mitkä tuossa kuvassakin näkyvät… Sinne täytyy lähteä perjantaina ja haudankaivajan kanssa miettiä, voisiko edes syrjästä päin kaivamalla tuon toisen petäjän alle saada Antille haudan.
Emäntä nousi nyt istualleen, pyyhki kasvonsa esiliinaansa ja seinällä riippuvaan muorin hautakummun kuvaan katsoen sanoi: »Siinä näkyy Antin tekemä hautaristi kirjoituksineen, mutta kuka kirjoittaa hänen haudalleen?»