— Täytyy kai siihen meidän laittaa jotakin merkkiä, kun eivät ne laittane, jotka sitä hautaan toimittavat, sanoi isäntä ja lähti pirttiin ottamaan selkoa, lähtisikö sanantuoja palaamaan Jokikylän kautta ja viemään sanomaa Anna Marialle ja Saaralle, että nämäkin tietäisivät tulla Antin hautajaisiin. Pirttiin tuli emäntäkin ja kun oli saanut itkeä sydämensä tyhjäksi, niin lieventynein mielin istui vieraan lähelle kyselemään tapahtuman yksityiskohtia. Hetkisen kyseltyään nousi siitä toimittamaan vieraalle ruokaa ja kyseli lisää vieraan syödessä.
Emäntä pääsi nyt selville siitä, että tapahtuma oli sallimus eikä mikään ajattelemattomuuden tuottama vahinko. Ja kun kuuli insinööri Sillmanin perheen osanoton siihen Antin kohtaloon, niin hetki hetkeltä rupesi sydän rauhoittumaan ja koko tapaus muuttumaan tavalliseksi tapahtumaksi, joita ihmisen elämä on ihan kirjavana. Murheen päiviähän on aina enemmän kuin ilon päiviä. Mutta kokonaan ei murhe hetkeksikään haihtunut mielestä.
* * * * *
Kun Antti oli käyty hautaamassa, niin kotiin palatessa äidin mieli oli taas entistään raskaampi. Kotikin tuntui peloittavan tyhjältä. Kaikkialla näkyi tyhjyys, koko ihmisen elämäkin oli tyhjyys. Kamariin tultua, kun oli matkavaatteet riisuttu, puhkesi raskas mieli kyyneleiksi. Istuessaan tuolilla ja katsellessaan joulukuun pilvisen päivän hämärään hän itsekseen sanoi: »Antti on poissa, Saara on poissa, Anna Maria, oikea käteni, on poissa. On kuin kaikki olisivat poissa. Toinen toisensa perästä tippuvat kuin linnut oksalta… Minä yhdeksän lapsen äiti, mihinkä viimein vaivoista väsyneen pääni nojannen… Mihin?»
Hetvi, joka oli ollut kotona, toi nyt sylissään puita, pisteli ne kamarin uuniin pystyyn ja viritti niihin tulen. Uunissa kuivat honkaiset puut rupesivat iloisesti palaa hulmuamaan levittäen lämpöä ja elävää valoa huoneeseen. Ulkonakin rupesi taivas poudistumaan ja ennenkuin emäntä tuli huomanneeksikaan, joulukuun lyhimmän päivän aurinko paistoi akkunan takana seisoviin huurteisiin puihin, jotka nyt neitseellisen puhtain kasvoin majesteetillisina seisoivat todistamassa, että ihmisen elämä kuitenkaan ei ole tyhjyys. Monikymmenlukuinen urpiaisparvikin iloisina hilmerehtäen pyrähteli puutarhan suurissa pihlajissa noppien niistä huurteeseen jäätyneitä marjoja. Tätä katsellessa ja uunin hulmuavan tulen lämmössä kyyneleet hiljalleen kuivuivat. Oli kuin kesäaamun aurinko olisi noussut elon vainiolta sulattamaan yön hyisen hallan ja elon kasvit herättämään uuteen eloon.
Kahdeksas luku.
Olli-Pekka oli nyt kirkolta palatessaan tuonut morsiamensa Alanteen Ainon ikäänkuin täyttämään sitä aukkoa, jonka kaksi viikkoa sitten Anna Marian siirtyminen uuteen kotiinsa Jokikylään ja nyt Antin poismeno oli tuottanut. Aino oli kuitenkin päivät ja viikot talossa kuin vieras. Virkkasi vain morsiuspukimiensa koristeita ja väliin aina kuvastimen edessä korjaili pitkästä tukkapalmikosta taidokkaasti käärittyä nutturaa ja tarkasteli, oliko nutturaan kiinnitetty kampa siinä niinkuin sen olla piti. Tytöt ja Hetvi sitä salaa pitivät pilanaan, mutta ne eivät sitä Olli-Pekan eikä vanhusten kuullen tehneet. Pieni salainen hymy huulissaan vain katselivat Ainon hienoutta.
Kun Hetvi eräänä iltana tyttöjen ollessa avannolla vaatteita viruttamassa oli yksinään karjaa hoitamassa, tuli Aino navettaan, ja Hetvi luuli, että hän tuli nyt hänen avukseen. Mutta valkoiset kädet lanteillaan Aino vain käveli pitkin navetan käytävää silmäillen lehmiä. Hetken perästä sitten sanoi:
— Mitä lehmiä sitä on Anna Marialle luvattu, kun Olli-Pekka sanoi viisi lehmää luvatun?
— Tuosta nuo kaksi rinnakkain ja tuo kailoposki ja tuo ja tuo.