— Mitä ihmettä niitä niin paljon on luvattu?
— Kun Saarallekin on annettu viisi lehmää… Ja ehkäpä siinäkin ajatuksessa että sinä täytät tyhjät parret.
— Hm. Ei minulle anneta niin monta, eikähän missään maailmassa tyttöjen jälkeen panna viisiä lehmiä.
— Kyllä se jääpä aikaan tulee, kun lähtevä evästä saa. Ei tässä navetassa kauan ole viisi partta tyhjänä. Tuommoisista, joita tuolla karsinassa keppelehtää, niitä tulee parsien täyttöjä.
— Tulee sitten kun tulee… Mutta kun vielä talvi elätetään ja kesän tullen kuulutaan vasta annettavan, se minun on kummani.
— Niin kuulutaan, sanoi Hetvi välinpitämättömästi ja kaksin käsin syyti isosta vasustaan turvepehkuja lehmien alle. Ja Hopitengan alle kuivikkeita levitellessään sanoi: »Tämä morjake se on minun lehmäni. Tätä ei anneta kenellekään.»
— Minkätähden se on sinun lehmäsi, oletko sinä sen tuonut tähän taloon?
— En ole tuonut. Tähän navettaan se on syntynyt, mutta kun se on tämän navetan parhain, niin parhaassahan se on vievän mieli, sehän on vanha sananlasku.
— Joko sinä sitten olet menossa tästä talosta?
Hetvi ajatteli sanoa, että tyhmä kysymys ei tarvitse vastausta. Hän jätti kuitenkin toiseksi kerraksi ja sanoi tyynesti: »Ei tuota vielä ole eväsleipiä leivottu, mutta enhän tässä minäkään juurillaan seisova puu ole, saattaahan sitä lähteäkin, jos niin vaaditaan.»