"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä ruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä… No tässä olisi yhdeksän paitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa Martalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon puolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita, semmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä on Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle ja Kertulle ja Reetalle… Mutta entäs nämä hameet?… Tuossa on Martalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea. Tuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat huivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan… Ja tässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa."
Majan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.
Tytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa mutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään peitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään itseään.
Tuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli kaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet takaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.
Emäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui toisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.
Isäntä: "Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään."
Riikka: "Huudetaan joukollaan."
Vappu: "Huudetaan yhtäaikaa. Se…"
— Isä hoooi!
Vappu: "Vielä, äsken tosi kun toinen kerta…"