Ahtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja heittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja sitte astuivat majan eteen.
Kun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui katsomaan majaan.
Majan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja yhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä kasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.
Emännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot syvästi värähtelivät.
"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon.
Voi näitä päiviä!… En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa… Missä
Pieto on?"
Kerttu: "Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää."
Isäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:
"Hyvänen aika… Kyllä ei ole kunnian teillä."
Reeta: "On se ollut ennenkin."
Emäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen majaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli: