* * * * *
Oli tuohen lähtöaika. Päivän tullen lähtivät tytöt kiskomaan tuohia kattoin varaksi.
Moni koivu jäi sinä päivänä parkkiselle paidalleen ja suuri oli kinko, joka pinottiin tuohia kokoon ja pantiin painon alle, etteivät käpristyisi.
Sitte ruvettiin pirtin tekoon ja muutaman viikon päästä oli koirankaulalle pyöreistä hirsistä salvettu entisen uunin ympärille yhtä suuri kuin entinenkin. Pyöreät hirren mallot olivat röykkäleisinä seininä ja perässä yksi neliruutuinen ikkuna niukasti antoi valoa, että jotenkin hämärän kuhjakaksi jäivät loukot, varsinkin silloin, kun ei aurinko paistanut siitä ikkunasta.
Nytpä tuli palon kuokinta ja rovihteminen.
Neljä oli kuokkaa. Niillä muutamat kuokkivat, toiset rovihtivat ja vähän päästä aina töitä vaihdettiin. Niimpä edistyi kampikin työ rintanaan. Ranteet ja kaikki pienetkin kekäleet koottiin pitkiin rovioihin palolle paksukenkäisiin paikkoihin ja siinä ne sytytettiin tuleen. Toisia koottiin ja sytytettiin sitä myöten, kun joutuivat roviot sitä vaille.
Nokisina kuin tontut tytöt aamusta iltaan liehuivat kekäleitten kimpussa riehakoiden rovioittensa vaiheella. Virtana jaoksi musta hiki pitkin ruskeita poskia ja hartioihin liittyi märkä paita auringon ja rovioitten kuumentamalla rinteellä.
Ja kun illan jättävä aurinko suuteli Hyllyäiskeron jäkäläisiä olkapäitä, silloimpa tytötkin irtautuivat työstään ja yltä päätä noen vallassa, että silmävalkeaiset ja hampaat vaan valkeina vilkkoivat, he vakavina astuivat rantaan.
Järvessä he pulikoivat kuni hanhen poikue. Sinneppä hävisi paattunut noki ja virkistyneinä kohosivat rannan tummille kiville. Siinä he pukeutuivat puhtaihin vaatteihin ja siirtyivät öiseen lepoonsa.
Niin päivä päivältä puhdistui kekäleinen palo ja pieniksi kuokan paloiksi murtui rinteen juurikkokenkäinen mustapinta. Ennenkuin heinäaika joutui, oli siemenelle valaisua tuo avara halme, johon Ahtolan isäntä Elokuun alussa kylvi enemmän kuin kaksi tynnyriä ruista ja harvanvirakkata oli kylvös sittenkin. Mutta kun oli lämmin ja sateinen syksy, niin pensasti hyöteä oras. Ja kun syksyn myrsky puisti keltaisia koivuja ja ilmassa lennätteli ryöstämiänsä lehtiä, niin kannot peittyivät ryhevään laihoon ja vihantana silloin aaltoili ankara huuhta.