Emäntä: "Meidän täytyy auttaa, jos eivät saisi… Kun olisi se Pieto pysynyt tervennä."
Isäntä: "Mikä siinä sitte olisi… Mutta tuolla palolla seisoo Pieto, menemme sen kautta… No, Pieto, terve mieheen! Jopa sinulle on täällä kummia tapahtunut… No, älä ole milläsikään. Ihmisille niitä vahingoita tulee, ei kiville eikä kannoille. Se on tullut mikä on tullut Ei saa katsoa mennyttä kiveä. Rupea nyt tekemään taloa uudesta, minä autan kaikella mitä tarvitsette."
Pieton silmät välähtivät ja vilkasi isäntään urkkivan silmäyksen ja kääntyi syrjittäin.
Isäntä ei pitemmin puhutellut Pietoa, lähti kävelemään kotiinsa päin.
Pieto lähti kävelemään majalle. Alhaalle laskeuneet repaleiset ja nokiset piikkohousut varattomina tökkäsivät horjuvilla reisillä ja leveät virsut jalassa kitkahtelivat. Itsekseen hän puheli:
"Minä autan… tekemään taloa… uudesta tekemään taloa,"
seisahti, kahden käden nosti housujaan ja likaisista kasvoista kuumotti mieluista hymyä. Allapäin hän seisoi, hieman punalti päätään ja jatkoi:
"Kyllä on äitinsä poika tuo Ahtolainen… Kyllä se on äitinsä poika. Se oli muori, sen käsi ei koukkuun kuivanut… No hätäkös tässä. Ei ole poikki vaikka on hoikka… Tuohon, juuri tuohon tein ensimmäisen tulen. Tässä oli haarainen petäjä, sen oksaan panin konttini, hakkasin kappaleiksi kesuen kannon ja juuri tuohon tein ensimmäisen tulen. Se oli näin kaukana tuosta alakivestä. Liisa hakkasi tuosta ensimmäisen kuusen. Niin Liisa… Voi, voi!"
Maahan tuijottaen kyynelet silmäin nurkissa seisoi Pieto hetken. Sitte rykäsi umpikuljuisen rykäyksen ja käveli majalle, jossa tytöt henkihieverinä nukkua kenottivat.
Nuotion paisteelle kallistui Pietokin.