Tytöt siirtyivät loitommas ja vesisuussa katselivat, kun pälkäret lystin näköisesti lonkoilivat lastuuksesta.
Puolelta ja toiselta oli hirsi palhittu.
Pieto vielä kerran katsoi lappeita pitkin hirttä, näkyisikö mutkia; sitte nykäsi kirveen kasalla lastuin päälle lappealleen, painoi kirveensä kasan hirren viisteeseen, pani kätensä päällekkäin ponnen päälle ja sitä vastaan nojasi ryntäänsä, nosti karvaisen lakkinsa takaraivalleen ja syvällä kasvoissa kuumotti mehes punastus. Siinä hän silmäili äänetönnä hirttään.
Tyttöin rinnat hytkähtelivät ja suut vetäysivät makeaan hymyyn ja kirkkain silmin katselivat isäänsä. Näyttivät toivovan, että isä opettaisi heidätkin yhtä kauniita hirsiä tekemään.
Mutta Pieton kasvot hiljalleen jäykistyivät, silmät tylsyivät, ajatukset näyttivät paenneen. Siinä hän silmät rävähtämättä katsoi kuoston tyveen tikan koloa.
Vappu: "Kuule, metso kotkottaa tuolla kankaalla."
Pieto ikäänkuin heräsi, kohotti päänsä pystyyn, silmät harristuivat ja virkkoi:
"Missä?"
Vappu: "Tuossa ihan lähellä… Noin kuuluu siiven ropina. Ne vasta nousevat hyydöksestä puihin syömään."
Pieto: "Pyssy unehtui."