Toisetkin kilmasivat veneen laidalle katsomaan.
Reeta: "Mikä siinä? Kaatavat… Ka, eivätkös kaada! Herra Jumala noita! … Ui-uih … nyt hukutaan … vuih!"
Auno: "Voi voi, älkää parkuko! Koetetaan uida maalle."
Kerttu: "Koetetaan! Mutta missä Martta? Kas tuossa. Pidä minusta kiinni."
Auno: "Halli tulee, Halli tulee!"
Halli ui Vapun luo, pyöräytti häntänsä Vapulle. Vappu tarttui häntään. Silloin Halli ui maalle.
Sitte ui Riikan luo, kun se enimmän hätäili, vei maalle.
Sitte tuli Martan luo, sille teki samoin. Sitte nouti Saaran, sitte
Katrin, sitte Aunon, Kertun ja viimeksi Reetan.
Rannan karipohjaisella mättäällä seisoi tuuhea mänty. Kauas ulottuivat sen käpyiset ja turpeahavuiset oksat ja moni lintunen oli sen oksien varjossa pesäänsä pitänyt. Pieto oli jo taloa asettaessaan sen juurioksat karsinut miestä korkealle ja siten oli sen juuressa hauska katos. Siinä viileässä katoksessa hyypiyksissään ja luimussa korvin se tyttöliuta istua ketrotti kuin lammaslauma aholla kesän viileänä päivänä. Märät vaatteet päällä höyrysivät auringon hiostuttavassa kuumuudessa. Sydämissä oli hiljainen ilo puoleksi ihmeellisestä, mutta naurettavasta pelastuksesta. Reeta se vaan oli vihoissaan ja torui toisille:
"Kyllä minä vielä otan teitä, mokomat villikissat, veneeseen, sen tuhannen kenekset! Kyllä, kyllä minä panen päähäni, että saatte maajalassa keikkua, mokomat viljat! Eipähän liene korvia, jos kuinka kieltäisi, mokomat siivikot… Jos ette laita ryöttiänne kuivamaan, niin katsokaa kohta!"