Samoin Kerttukin oikein haltioissaan suki lyhteitä närtteesen. Toiset tytöt kantaa uhmittivat lyhteitä paikoille. Lyhteen latvasta, kun pirisi jyviä sängelle, niin hymyillen Pieto virkkoi:
"Pirahtaa sitä pitävältä. Mutta siihen sitä jääpikin, josta karisee."
Enempi ei hän enää puhunut koko yönä. Märkänä höyrysivät pulleat hartiat ja hymyyn lientyivät leveät posket. Märkinä makajaksina riippuivat tyttöinkin tukat ruskeille kauloille ja oistona juoksi hiki pitkin tulehtuneita poskia ja selkiin liittyivät märät paidat.
Niin työskenteli Pietolan väki Elokuun lämminnä kuhjayönä. Ja kun aamun aurinko hiipi itäisen metsän latvoille, niin juhlallisena johotti valtainen närte halmeen autiolla sängellä ja sen mahtava kuva seisoi aamuauringolle hymyilevän metsän tummalla rinteellä. Syvä tyyneys näkyi tyttöin ja Pieton väsyneissä kasvoissa, kun keräilivät päitä närtteen ympäriltä.
Kerttu istahti sängelle. Hikihelmien ojat näkyivät tuhrauneilla kasvoilla.
Auno istahti viereen. Ja hiljaisina kuin pulmuiset pilveen liepsahtelivat toisetkin tytöt siihen ympärille. Karkean paitansa hihaan pyyhkeilivät he kasvojaan ja kirkkaina remahtelivat silmät.
Kerttu katseli närtettä, virkkoi: "Vuosi takaperin olimme onnettomimmat, mutta nyt onnellisemmat kaikkia ihmisiä."
Auno: "Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää sanotaan. Todellakin, vähän enemmän kuin vuosi takaperin juuri tässä seisoimme. Se kauhistava palo hukutti elon ja elämisen henkeä ja hipeätä myöten. Mutta nyt on kaikki lisästen kanssa takaisin… Hyvä kaikki, hyvä kaikki. Nyt maksamme Ahtolaan velkaamme ja vielä jää kahdenkin vuoden leipä talteen. Siten eletään aivan luotuja päiviään."
Sanna: "Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia."
Vappu: "Niin se ajan kiertävä ratas kiepauttaa yhdessä vuodessa asiat nurin niskoin ja kääntää taasen pystyyn. Kyllä me nyt elämme kuin pukit huuhdassa, kun muu paha muualta katsonee."