"Lujassa ovat kuikassa höyhenet minkä tuossa pelto… Mikä ne nuokin kannot laulaa pois? Tuossa jo on ensinnäkin tuommoinen juurikka; mikä tälle osataan?"
Kerttu: "Kyllä osataan, kun otetaan Kuokka-Iiskon konstit käsilleen… Kaivetaanhan reikä tuonne juuren alle. Ompa tuolla kehikon kupeella kuiva hirsisalikka. Terottakaapa sen tyvipää, mutta tehkää semmoiselle sian kärsälle, että pysyy juuren alla; tuokaa se tänne, minä kaivan sijan."
Tytöt kantoivat hirren paikalle.
Kerttu: "So, laskekaa tuohon tyvi… No nyt nostetaan latva ylös, että pääsee solahtamaan nenä juuren alle… No nostetaan vielä! No niin… Vielä vähän. No joka henki niinkuin yksi henki! Kohta menee… Pikkuisen vielä!"
Tytöt pullistunein kasvoin nostivat hirttä pystyyn.
Sanna: "Ei tämä nouse enempi. Tule sinäkin, Kerttu!"
Kerttu: "Minun täytyy tätä tyveä painaa, muutoin se keikkaa."
Katri: "Tämäpä peliä on, kun toiset nostavat, toiset painavat."
Sanna: "Tämä on kuin Paapelin tornin rakennus: toiset tekevät, toiset purkavat."
Kerttu: "No pois hurmuus ja nostetaan vielä… No ei tullut kalua. Tule, Katri, painamaan tuosta, tuosta noin tällä kangella painat vaan, minä lähden nostamaan. Sittehän on kumma, jos tämän kanssa nyt päivä pitää ährätä. No nyt yhtäaikaa!… Se niin, solahtipahan juuren alle!… No nyt painetaan! Niin, sillä lailla! Siirrytään latvemmas sitä tehden kuin yltää. Ka niin!"