Vappu: "Se parasta! Tämä on lystiä… Tuoko nyt?"
Kerttu: "Vaikkapa se, sitte tämä, sitte järestään lähdetään liestyttelemään. Mutta tuli se myöskin on laitettava, jossa näitä jäljestä poltetaan. Ei näitä muutoin soviteta mihinkään."
Katri: "Me Saaran kanssa laitamme tulen ja rupeamme jäljestä polttamaan."
Sanna: "Se parasta!"
Kerttu: "Samahan se. Mutta tuohon alle tuulen, ettei savu ole ristinä."
Katri ja Saara laittoivat tulen: siihen sulloivat juurikoita kumolleen ja pulputen kohosi sakea savu.
Siten työskentelivät tytöt kantoisella vainiollaan aamusta iltaan päivät ja viikot. Katkeamatta näkyi kantokasain liekottava tuli, sininen savu kiirehti syksyn metsiin. Turpeen näköisinä liikkuivat tytöt tuohtuvien kantokasojen ja riittyväin hiillosten vaiheella ja tumma nokihierre oli kiehtynyt vahvoihin huuliin.
Siten se kantoinen aho vähitellen muuttui muheaksi pelloksi. Ja kun Marraskuun poutainen yö anasti maat routaiseen hallintoonsa, oli enemmän kuin kolmen ohratynnyrin ala kantoista rinnettä puhtaana peltona.
Viimeisen kantorionsa liekottelevaan paisteesen istahtivat tytöt ja katselivat kalpean kuulakkaa taivasta ja kuuranhärmäisiä rinteitä.
Kerttu virkkoi tyynesti: