"Ai ihmettä, minkälaissa ovat kaulasuonet, aivan kuin raunio! Semmoisilla kovilla makuroilla ja rauhasilla, ihan yhtenä kakarana! No ei ole kumma, jos on pää pökiö! Tokko lienee ikänään hierottu ja vaikeassa ollut pienestä pitäin?… Kyllä se tuo hieronta on tarpeen. Jos minua ei olisi hierottu, niin en pysyisi pärekorissakaan. Leppälaudalle ja myötävirtaan olisin aikoja joutanut. Mutta kun itse olen oppinut siihen, niin tekee silloin kuin joutaa. Onko sinua kupattu milloinkaan?"
Pieto murahti:
"Ei… Kukapa sitä…"
Maija: "No pysyy henkikin! Ja ei kertaakaan kupattu? Se paha veri, särkynyt kovissa töissä, sehän se juuri tekee ihmisen tohjoksi ja tölleröksi. Mutta kyllä minulla on nyt sarvet matkassa. Kyllä me siitä pahasta pääsemme, kun sauna lämmitetään… Voi ihme noita suonia, ne ovat niin kiikkaalla kuin viulun kielet! Kyllä niissä olisi jauhamista… Tuossakin minkälainen moskula, aika känsä! Eikö tuo ole kipeä?"
Pieto hieman hiivisteli.
"Tuntuu se vaimaltavan."
Maija: "Sen uskoo!… Kyllä mahtaa muukin ruumis olla hieronnan vihoissa. Semmoisessapa muokassa, rääkissä ja kurissa sitä on sinuakin pidetty. Talon tehnyt kylmään metsään, siinä monta onnettomuutta nähnyt, joukkonsa tuolle puulle vetänyt; niin on sitä saanut työn takkaan tarttua, monta kovaa kokea. Mutta ne koituvat eteen vanhana päivänä. Sen tunteekin noista suonista, että sitä on pidetty asiassa."
Maija huokasi syvästi hartaan huokauksen, heitti päänsä vähän kallelleen, kasvoissa näkyi säälin hellä kuvastus ja huokauksesta kuuluivat sanat:
"He-hee…"
Sitte jatkoi edelleen: